Olen jo aiemmin vuodattanut työpaikkani haasteista. Koska olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, hyppäsin virkavapaalle jo jokunen tovi sitten loman kautta. Ensimmäinen lomaviikko meni jonkinlaisessa ”raivossa” ja sen purkamisessa. Tuli tehtyä remonttia, tuli laitettua pihaa. Yritin purkaa työstä johtuvaa pahaa oloa tekemiseen. Olin sairaslomalla alkuvuodesta ja silloin muistan, miten maalasin asuntoni seiniä ja tulin veto vedolta entistä vihaisemmaksi. Jo tuolloin päätin, että nyt on pakko tehdä jokin peliliike ja lähteä pois tai olen loputtoman pitkällä pällilomalla.
Mikä siellä töissä sitten mätti? Meillä oli erittäin hyvä tiimi, kunnes tiimiimme tuli naishenkilö, joka hyvin nopeasti alkoi päälle päsmäröimään. Ääntä riitti enemmän kuin itse työntekoa ja hän halusi olla kaiken maailman kissanristiäisissä päsmäröimässä. Kerran katselin, kun hän tunnin lajitteli tusseja työhuoneemme pöydille, vaikka oikeita töitäkin olisi ollut. Tämä nainen raahasi työpaikallemme miehensäkin, joka ei ollut pätevä tehtävään, johon hänet aivan puun takaa vakinaistettiin. Kenenkään muun kohdalla ei voitu ikinä tehdä poikkeusta tutkinnon suhteen, mutta tämän kohdalla tehtiin. Mies nappasi vieläpä täydet kokemuslisät, koska oli pitänyt noin koko ikänsä terpsikerhoa. Minä, opettajan koulutuksellani, 5 vuotta yliopistossa opiskelleena maisterina, en saanut täysiä ikälisiä tullessani, koska mm. sairaanhoitajan työtäni ei katsottu työkokemukseksi. Hienoa, että tanssiopettajan hommat kelpaavat. Kaikki tämä sai jo eri puraa aikaan tiimissämme, mutta tiimipalavereissa aviopari otti koko shown haltuunsa. Pian siellä ei kukaan muu enää suunvuoroa saanutkaan ja me kaikki, vuosia talossa olleet, teimme heidän mielestään kaiken väärin. Hiljalleen alkoi kuulua juttua, miten etätöissä kotona katseltiin telkkarista kaikki urheilukisat, mitä sattui tulemaan. Miten lapsia kuskattiin työpäivän aikana kouluun ja koulusta sekä harrastuksiin. Töitä kuulemma tehtiin futiskentän parkkipaikalla. Kaikki tämä oli esimiehellemme ok ja joka kerta, kun joku esitti poikkeavan mielipiteen pariskunnan puuhista, heidät vaiennettiin. Nostimme kissaa pöydälle lukuisia kertoja, mutta esimiehemme oli niin pariskunnan pauloissa, että ignoorasi miehen alko-ongelman, joka viikkoiset sairaspoissaolot, tekemättömät työt ja lista vain jatkuu... Rouva myöskään ei ollut innokas töiden tekijä, joten työpino itselläni useimmiten lisääntyi. Tai jos töitä ei ollut, rouvalla niitä oli sitäkin enemmän, ainakin hänen itsensä mukaan.
Siispä kun maalasin seiniä, läpi kävin raivoani tätä pariskuntaa, esimiestäni ja toista lusmua kollegaani kohtaan. Välillä suorastaan pelästyinkin sitä, miten paljon vihaa minussa olikaan: Miten kukaan ei puutu väärinkäytöksiin? Mutta parin viikon jälkeen helpotti. Loma hupeni ja aloitin työt sairaalassa sairaanhoitajana. Pari ensimmäistä viikkoa meni kuherruskuukautena, kunnes sielläkin alkoi paljastua huono työilmapiiri. 3-kymppiset lapsettomat sairaanhoitajat istuvat Tinderissä. Ei paljoa hetkauta mikäli potilas soittaa kelloa, osaston ovikello soi tai päivystyspotilaita pukkaa. Sijaisena ei uskalla asioihin oikein puuttuakaan. On vain nieltävä, juostava itse tukka putkella ja tehtävä työt. Huonosta ilmapiiristä kertoi sekin, että yksi neuvoo tekemään asian näin, toinen sanoo ensimmäisen neuvovan väärin ja kolmas kertoo miten asia pitäisi oikeasti tehdä. Kerran totesinkin, etten opi ikinä osaston tavoille, koska kaikki neuvovat eri tavalla tekemään asiat. ”Joo, tää on tällainen viidakko, jossa pitää vaan selviytyä”, kollega sanoi. Esimiestä olen nähnyt kaksi kertaa kuukauden aikana. Kaikki paperit, joita olen hänelle toimittanut, ovat edelleen hänen lokerossaan hoitamatta, kuten vaikkapa lääkelupani.
Parisen viikkoa sitten kävin melkoista tunteiden vuoristorataa mielessäni. Kolmivuorotyö ei oikein yksinhuoltajalle sovellu. Elän vapaasta vapaaseen ja mietin missä välissä ennätän tehdä lapsille ruuan, käydä kaupassa, pestä pyykkiä ja järjestää tyttären rippijuhlia. Tytär on kyllä auttanut kotiaskareissa yllättävän paljon, mutta silti arjen pyörittäminen on ollut melko haastavaa. Olen välillä jopa itkenyt, etten halua takaisin vanhaan työhöni, vaikka virkavapaata olisi jäljellä puolet. Samaan putkeen olen miettinyt, etten halua jäädä tällekään osastolle, jos täällä ihmiset eivät tule keskenään juttuun ja eräät tosiaan käyttävät sen työvuoron kansliassa Tinderin selaamiseen. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, silmiini osui eräs työpaikkahakemus. Jostakin syystä siitä ei ollut tullut ilmoitusta s-postiini. Ko. työpaikassa sattui olemaan vielä entinen opiskelukaverini töissä ja hän suostui ilomielin suosittelijakseni. 2,5 tuntia hioin hakemusta, lähetin sen ja kahden tunnin päästä kävi jo kutsu työhaastatteluun. Muutama päivä myöhemmin ajoin naapuripitäjään haastatteluun, josta kuitenkin lähdin itku silmässä: ei mennyt hyvin. Kaikki kysymykset, joita minulta kysyttiin ja joihin mielestäni vastasin asiallisesti (työ)kokemuksen syvällä rintaäänellä, niihin ei reagoitu mitenkään! Jäin joka kerta miettimään enkö ymmärtänyt kysymystä, vastasinko muka niin väärin vai mikseivät nämä reagoi lainkaan? Ennätin jo laittaa kaverilleni viestin, että toivottavasti en nolannut häntä suosittelijana, koska niin huonosti meni haastattelu. Hän vastasi muutama päivä myöhemmin, että hänelle oli soitettu ja kerrottu, että haastattelu meni tosi hyvin ja olivat kovasti kysyneet millainen tyyppi olen. Ja kohta minulle soitettiinkin, että paikka on minun. MINUN! Palkka nousee viimein tasolle, jota olen kaivannut: 4.500€. Aamen. Ja lomat... minulla on lomaakin syksyn aikana. Ja perehdytysjakso... Tuntui kuin olisin voittanut lotossa.
Seuraava haaste olikin sitten se, että miten purkaa määräaikainen työsuhteeni. Se onneksi kävi helposti ja esimies oli ymmärtäväinen. Niinpä minä täräytin tänään sairaanhoitajan tehtävistäni irtisanomishakemuksen ja vanhasta työstäni toisen sekä allekirjoitin uuden työsopimuksen. Ei ole tällaista päivää ollut aiemmin.
Kauaa se ilo ei sitten kestänytkään... Tämä vakituinen työ, josta irtisanoin itseni ja josta olen raivoa kokenut... Ainoa asia, mikä esimiehelläni oli minulle, oli ”Oletko palauttanut avaimet?” Ei mitään muuta. Olin aika sanaton. 5 vuotta olen kehittänyt järjestelmää, hoitanut kaikkien sijaisuuksia, perehdyttänyt uudet työntekijät, loputon joustaminen... Oletko palauttanut avaimet. Kiitos esimieheni. Tämä oli paras palaute, jonka kukaan olisi ikinä voinut saada. Toivottavasti kirjoitat tämän työtodistukseeni: palautti avaimet. En voi kuvailla, miten sanoinkuvaamattoman kiitollinen olen uudesta työpaikasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti