Kaksi irtisanoutumista ja uusi työsopimus – päivässä

Olen jo aiemmin vuodattanut työpaikkani haasteista. Koska olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, hyppäsin virkavapaalle jo jokunen tovi sitten loman kautta. Ensimmäinen lomaviikko meni jonkinlaisessa ”raivossa” ja sen purkamisessa. Tuli tehtyä remonttia, tuli laitettua pihaa. Yritin purkaa työstä johtuvaa pahaa oloa tekemiseen. Olin sairaslomalla alkuvuodesta ja silloin muistan, miten maalasin asuntoni seiniä ja tulin veto vedolta entistä vihaisemmaksi. Jo tuolloin päätin, että nyt on pakko tehdä jokin peliliike ja lähteä pois tai olen loputtoman pitkällä pällilomalla.  

Mikä siellä töissä sitten mätti? Meillä oli erittäin hyvä tiimi, kunnes tiimiimme tuli naishenkilö, joka hyvin nopeasti alkoi päälle päsmäröimään. Ääntä riitti enemmän kuin itse työntekoa ja hän halusi olla kaiken maailman kissanristiäisissä päsmäröimässä. Kerran katselin, kun hän tunnin lajitteli tusseja työhuoneemme pöydille, vaikka oikeita töitäkin olisi ollut. Tämä nainen raahasi työpaikallemme miehensäkin, joka ei ollut pätevä tehtävään, johon hänet aivan puun takaa vakinaistettiin. Kenenkään muun kohdalla ei voitu ikinä tehdä poikkeusta tutkinnon suhteen, mutta tämän kohdalla tehtiin. Mies nappasi vieläpä täydet kokemuslisät, koska oli pitänyt noin koko ikänsä terpsikerhoa. Minä, opettajan koulutuksellani, 5 vuotta yliopistossa opiskelleena maisterina, en saanut täysiä ikälisiä tullessani, koska mm. sairaanhoitajan työtäni ei katsottu työkokemukseksi. Hienoa, että tanssiopettajan hommat kelpaavat. Kaikki tämä sai jo eri puraa aikaan tiimissämme, mutta tiimipalavereissa aviopari otti koko shown haltuunsa. Pian siellä ei kukaan muu enää suunvuoroa saanutkaan ja me kaikki, vuosia talossa olleet, teimme heidän mielestään kaiken väärin. Hiljalleen alkoi kuulua juttua, miten etätöissä kotona katseltiin telkkarista kaikki urheilukisat, mitä sattui tulemaan. Miten lapsia kuskattiin työpäivän aikana kouluun ja koulusta sekä harrastuksiin. Töitä kuulemma tehtiin futiskentän parkkipaikalla. Kaikki tämä oli esimiehellemme ok ja joka kerta, kun joku esitti poikkeavan mielipiteen pariskunnan puuhista, heidät vaiennettiin. Nostimme kissaa pöydälle lukuisia kertoja, mutta esimiehemme oli niin pariskunnan pauloissa, että ignoorasi miehen alko-ongelman, joka viikkoiset sairaspoissaolot, tekemättömät työt ja lista vain jatkuu... Rouva myöskään ei ollut innokas töiden tekijä, joten työpino itselläni useimmiten lisääntyi. Tai jos töitä ei ollut, rouvalla niitä oli sitäkin enemmän, ainakin hänen itsensä mukaan.

Siispä kun maalasin seiniä, läpi kävin raivoani tätä pariskuntaa, esimiestäni ja toista lusmua kollegaani kohtaan. Välillä suorastaan pelästyinkin sitä, miten paljon vihaa minussa olikaan: Miten kukaan ei puutu väärinkäytöksiin? Mutta parin viikon jälkeen helpotti. Loma hupeni ja aloitin työt sairaalassa sairaanhoitajana. Pari ensimmäistä viikkoa meni kuherruskuukautena, kunnes sielläkin alkoi paljastua huono työilmapiiri. 3-kymppiset lapsettomat sairaanhoitajat istuvat Tinderissä. Ei paljoa hetkauta mikäli potilas soittaa kelloa, osaston ovikello soi tai päivystyspotilaita pukkaa. Sijaisena ei uskalla asioihin oikein puuttuakaan. On vain nieltävä, juostava itse tukka putkella ja tehtävä työt. Huonosta ilmapiiristä kertoi sekin, että yksi neuvoo tekemään asian näin, toinen sanoo ensimmäisen neuvovan väärin ja kolmas kertoo miten asia pitäisi oikeasti tehdä. Kerran totesinkin, etten opi ikinä osaston tavoille, koska kaikki neuvovat eri tavalla tekemään asiat. ”Joo, tää on tällainen viidakko, jossa pitää vaan selviytyä”, kollega sanoi. Esimiestä olen nähnyt kaksi kertaa kuukauden aikana. Kaikki paperit, joita olen hänelle toimittanut, ovat edelleen hänen lokerossaan hoitamatta, kuten vaikkapa lääkelupani.

Parisen viikkoa sitten kävin melkoista tunteiden vuoristorataa mielessäni. Kolmivuorotyö ei oikein yksinhuoltajalle sovellu. Elän vapaasta vapaaseen ja mietin missä välissä ennätän tehdä lapsille ruuan, käydä kaupassa, pestä pyykkiä ja järjestää tyttären rippijuhlia. Tytär on kyllä auttanut kotiaskareissa yllättävän paljon, mutta silti arjen pyörittäminen on ollut melko haastavaa. Olen välillä jopa itkenyt, etten halua takaisin vanhaan työhöni, vaikka virkavapaata olisi jäljellä puolet. Samaan putkeen olen miettinyt, etten halua jäädä tällekään osastolle, jos täällä ihmiset eivät tule keskenään juttuun ja eräät tosiaan käyttävät sen työvuoron kansliassa Tinderin selaamiseen. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, silmiini osui eräs työpaikkahakemus. Jostakin syystä siitä ei ollut tullut ilmoitusta s-postiini. Ko. työpaikassa sattui olemaan vielä entinen opiskelukaverini töissä ja hän suostui ilomielin suosittelijakseni. 2,5 tuntia hioin hakemusta, lähetin sen ja kahden tunnin päästä kävi jo kutsu työhaastatteluun. Muutama päivä myöhemmin ajoin naapuripitäjään haastatteluun, josta kuitenkin lähdin itku silmässä: ei mennyt hyvin. Kaikki kysymykset, joita minulta kysyttiin ja joihin mielestäni vastasin asiallisesti (työ)kokemuksen syvällä rintaäänellä, niihin ei reagoitu mitenkään! Jäin joka kerta miettimään enkö ymmärtänyt kysymystä, vastasinko muka niin väärin vai mikseivät nämä reagoi lainkaan? Ennätin jo laittaa kaverilleni viestin, että toivottavasti en nolannut häntä suosittelijana, koska niin huonosti meni haastattelu. Hän vastasi muutama päivä myöhemmin, että hänelle oli soitettu ja kerrottu, että haastattelu meni tosi hyvin ja olivat kovasti kysyneet millainen tyyppi olen. Ja kohta minulle soitettiinkin, että paikka on minun. MINUN! Palkka nousee viimein tasolle, jota olen kaivannut: 4.500€. Aamen. Ja lomat... minulla on lomaakin syksyn aikana. Ja perehdytysjakso... Tuntui kuin olisin voittanut lotossa.

Seuraava haaste olikin sitten se, että miten purkaa määräaikainen työsuhteeni. Se onneksi kävi helposti ja esimies oli ymmärtäväinen. Niinpä minä täräytin tänään sairaanhoitajan tehtävistäni irtisanomishakemuksen ja vanhasta työstäni toisen sekä allekirjoitin uuden työsopimuksen. Ei ole tällaista päivää ollut aiemmin.

Kauaa se ilo ei sitten kestänytkään... Tämä vakituinen työ, josta irtisanoin itseni ja josta olen raivoa kokenut... Ainoa asia, mikä esimiehelläni oli minulle, oli ”Oletko palauttanut avaimet?” Ei mitään muuta. Olin aika sanaton. 5 vuotta olen kehittänyt järjestelmää, hoitanut kaikkien sijaisuuksia, perehdyttänyt uudet työntekijät, loputon joustaminen... Oletko palauttanut avaimet. Kiitos esimieheni. Tämä oli paras palaute, jonka kukaan olisi ikinä voinut saada. Toivottavasti kirjoitat tämän työtodistukseeni: palautti avaimet. En voi kuvailla, miten sanoinkuvaamattoman kiitollinen olen uudesta työpaikasta.

Uupumuksen rajamailla

Seuraa romaani...

10 vuotta sitten ajelin töihin eri paikkakunnalle ja lukuisia kertoja mietin jos ajaisin auton kovalla ylinopeudella edessä olevaa kalliota päin. Toivoin myös usein, että katkaisisin jalkani tai saisin jonkin ”kiltin” syövän, vaikkei sellaisia varsinaisesti ole olemassakaan. Haaveilin kaikesta tuosta vain siksi, että olin uupunut.

Olen äärimmäisen ärsyyntynyt vallitsevasta keskustelusta, jossa eläkkeellä tai eläkeiässä olevat ihmiset kokevat tehtäväkseen kritisoida ”nykynuorisoa” uupumisesta. 10 vuotta sitten tein 60-tuntisia työviikkoja. Minulla oli kaksi lasta päiväkodissa ja työmatkoihini kului kaksi tuntia päivässä. Lapseni olivat siis 10 tuntia päivässä päiväkodissa, mistä koin suunnattomasti huonoa omaatuntoa. Tein 8-16 opetustyöpäivän ja sen päälle joka ilta tarkastin kokeita tai suunnittelin seuraavan päivän opetuksia. Jos satuit sairastumaan ja jäämään sairaslomalle, jouduit silti tekemään opiskelijoille tehtäviä, koska sijaista ei saatu. Et siis varsinaisesti saanut olla sairaslomallakaan. Jokainen elo-syyskuu ja tammikuu toistuivat samanlaisina 60-tuntisina työviikkoina kuuden vuoden ajan. Elämä oli pelkkä työpäivien laskemista seuraavaan lomaan. Tuolloin olin vielä kovin nuori enkä ehkä osannut ajatella kaiken johtuvan huonosta johtamisesta saati, että tilanteesta pääsee ulos vaihtamalla työpaikkaa. Olin aina elänyt jotenkin uskossa, että pitää olla vakityöpaikka. Toisaalta uupuneena on vaikea vaihtaa työpaikkaa muutenkin, koska pelkää, ettei jaksa uudessakaan työssä.

Toisessa työpaikassa, kolme vuotta myöhemmin, sain vaihdevuosioireita 38-vuotiaana työstressistä. Esihenkilöni oli työpaikkakiusaaja, pimitti tietoja, teki tihutöitä selän takana eikä osannut johtaa koulutusorganisaatiota, koska ei hänellä ollut mitään substanssiakaan siihen. Tällöin ajattelin hakevani ihan mitä tahansa työtä, jotta pääsisin pois ja siten päädyin nykyiseen työtehtävääni.

Nykyisessä työssäni esihenkilö on hyvä tyyppi ja hänelle voi sanoa suoraan, mitä ajattelee. Tästä olen saanut kehityskeskusteluissa positiivista palautettakin, koska en kiemurtele, vaan sanon suoraan, jos jokin asia on pielessä ja ehdotan vielä useimmiten, miten sitä voisi lähteä korjaamaan. Silti on paljon asioita, joita ei korjata, koska esihenkilölläni ei riitä osaaminen siihen. 4,5 vuoden sisään mahtuu yksi uupumusjakso ja sen lisäksi jatkuvaa uupumuksen rajamailla taistelua. Ja siellä rajamailla uidaan tälläkin hetkellä. Miksikö?

Kun toimenkuvaani muutettiin 4 vuotta sitten, siirryin kolmen naisen tiimiin. Aika nopeasti huomasin, että istuimme kaikki kolme kaikissa samoissa palavereissa ja jos jotakin piti tehdä, istuimme teamsissä, jossa kaksi katsoi, kun yksi liikutti hiirtä. Ja tämä on tosi juttu enkä liioittele yhtään! Käytimme aikaamme siihen, että katsoimme, kun yksi liikutti hiirtä eli teki asioita järjestelmään. Aika nopeasti totesin esihenkilölleni, ettei tässä ole mitään järkeä. Ehdotuksestani kaikille kolmelle jaettiin omat tehtävät ja istuimme ainoastaan omiin tehtäviin liittyvissä palavereissa. Toinen tiimiläisistä kiitti vuolaasti minua ja sanoi, että hän on yrittänyt saada muutosta jo pari vuotta, mutta mitään ei ole tapahtunut. Kolmas kiukutteli kuin pieni lapsi, ettei hän suostu tähän. Paljastui, että hän ei halua tehdä töitä eikä osaa tehdä töitä. Sen sijaan, että esihenkilö olisi tarttunut toimeen ja perehdyttänyt tai hankkinut henkilölle koulutusta, tämä nainen roikkui tiimissämme tekemättä mitään. Hiljalleen tämä epäsuhta alkoi nakertamaan meidän kahden muun naisen työmoraalia, koska me hukuimme työtehtäviin ja yksi ei tehnyt mitään. Vasta kun valitimme esihenkilölle asiasta ja esihenkilö sanoi lusmulle deadlinen, tämä teki työt. Ja hänpä oli niin fiksu, että otti tästä vielä ylityömääräyksen ja teki viikonloppuina korkealla korvauksella tehtävät! Olimme kollegan kanssa aivan hiilenä…

Kollegani jäi eläkkeelle ja olin esihenkilölleni sanonut, etten aio jäädä kaksin lusmun kanssa, koska työtehtävien epätasainen jakautuminen rassasi korvieni väliä suuresti. Lisäksi minulla oli sellaista osaamista, jota kollegallani ei ollut ja tästä johtuen, minulla oli, ja on edelleen, kolme suurta vastuualuetta yhteisten työtehtävien lisäksi. Kollegallani oli aikaa tarkastella työni jälkeä ja antaa palautetta virheen löytäessään. Esihenkilö ei edelleenkään puuttunut lusmun toimintaan, vaan päätettiin palkata eläköityneen tilalle uusi henkilö. Sen sijaan, että tiimiin olisi saatu haastattelussa suureksi innovoijaksi esittäytynyt henkilö, saatiin samanlainen lusmu, joka istuu mieluiten palavereissa, jotka eivät liity hänen tehtäviinsä millään tapaa ja heilastelee johtoryhmän jäsenten kanssa…

Kun pyysin esihenkilöltäni lupaa virkavapaaseen, hän totesi, että kaikki kehitystehtävät laitetaan nyt sitten jäihin. Ilmeisesti hän tiedostaa, etteivät nämä kaksi muuta naista tee töitä, mutta hän ei osaa puuttua asiaan millään muotoa. Kollegoitteni ilmeet ja äänensävyt muuttuivat kieltämättä kireiksi, kun kerroin virkavapaastani. Näin, miten tukan alla mietittiin ”Joudunko minä nyt tekemään töitäkin palkkani eteen?” Tämä etätyö on ihan huuhaata tällaisten ihmisten kanssa! Toinen kertoo avoimesti, miten kuskaa työajalla yläkouluikäisiä lapsiaan joka päivä kouluun, koulusta kotiin, kuskaa heitä treeneihin ja katselee urheilua tv:stä ja tämäkin menee esihenkilöltä läpi.

Palautin eilen erään koulutehtävän opintoihini liittyen, jossa piti tarkastella työpaikkani toimintasuunnitelmaa kriisitilanteiden näkökulmasta. Totesin, että ei tätä johtamista taida kukaan työpaikallani hallita. "Ulkopuolisena" on helppoa löytää kehittämisenkohteita, mutta asenteeni on tällä hetkellä todella heikko ja ajattelin, että en aio lopputyötäni todellakaan ojentaa työnantajalleni eikä minulla mitään velvollisuutta siihen olekaan. Hajotkoon kaaokseensa! Tämän työn tekeminen ja oikeastaan näiden opintojen työstäminen, ovat saaneet entistä enemmän minut ymmärtämään, miten heikosti työpaikkaani johdetaan. Miten näin valtava koulutusorganisaatio pysyy edes pystyssä tällaisella johtamisella?

Minulla on ”aamukampa” kalenterissani. Minulla on 35 työpäivää jäljellä ennen virkavapaatani. Se ei ole paljon. Minulla on paperit vetämässä opinto-ohjaajaksi. Opiskelijavalinnat tehdään ensi kuussa. En usko, että olen vahvoilla, koska minulla ei ole työkokemusta opinto-ohjaajan tehtävistä enkä saa siitä lisäpisteitä. Ensi viikolla alkaa yhteishaku ja olen hakemassa yamk-tutkintoa opiskelemaan. Seuraan jatkuvasti avoimia työpaikkoja ja haen niitä paikkoja, joista olen kiinnostunut. Koska tilanne ei työpaikalla miksikään muutu, on itse tehtävä ratkaisuja, ettei pälli leviä täysin.

Arvaa miten käytin lomaviikkoni? Remontoimalla. Muistan, miten joka päivä, kun tartuin maalitelaan, muutuin vetovedolta vihaisemmaksi. Kävin maalatessani läpi työpaikkani epäreiluutta ja esihenkilöni kommenttia ”Sitten me laitetaan kaikki kehitystehtävät jäihin.” Miten yhdelle henkilölle voidaan kaataa kaikki? En palautunut lomalla lainkaan työstäni, vaan sama viha on jatkanut kasvuaan sisälläni. Mutta. Enää 35 päivää.

Kerron vielä yhden esimerkin huonosta johtajasta, joka on työurani varrelle mahtunut. Kun esihenkilö ystävystyy työntekijän kanssa, hänestä tulee jopa niin sokea, että vaikka kaikki muut kertovat työntekijän ottavan työajallaan hiustenpidennyksiä omassa työhuoneessaan, esihenkilö kuittaa asian ”Ei voi pitää paikkaansa”. Hän ei käy edes katsomassa pitääkö väite paikkaansa! Kun samaisen työntekijän ylitöitä ihmeteltiin tämän tästä ja yllätys-yllätys, minä hänen työparinaan näin, ettei hän tee asiakastyötä lainkaan eikä siten mitään työhön liittyvää, vaan hän on ylitöissä sen takia, että hänen avomiehensä pääsee töistä klo 18, kun me muut pääsimme jo klo 16, esihenkilöni toteaa, että kyllä se töitä tekee… Jep jep.

Näitä tarinoita riittää Suomessa valitettavan monella muullakin. Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset uupuvat työssään. Omissa tarinoissani kaikki kiteytyy äärimmäisen huonoon johtamiseen. Olenkin kaiholla muistellut kahta aivan huikeaa naista, jotka olivat urani alkutaipaleella esihenkilöinäni. Nämä YAMK-tutkinnot, joihin yhteishaussa aion hakea,  tähtäävät esihenkilötyöhön ja mikäli opinnot aukeavat, tiedän tasan tarkkaan, millainen esihenkilö minusta tulee, ja millainen ei. Mikäli nämäkään opinnot eivät avaudu, vaihtoehtona ovat avoimen yliopiston johtamisen opinnot. Minulla on siis plan a, b ja c. Pakko olla. Nykyisestä työstä on päästävä pois.

Ja vaikka taloudellinen tilanteeni ei tällä hetkellä ole loistava, meinaan yhden törsäyksen vielä tehdä: hankkia äänikirja-sovelluksen, valita hyvän kirjan ja painua lenkille. Lisäksi ilmoitan peruuttavani yhden harrastukseeni liittyvän koulutuksen, jonne en alun perinkään halunnut mennä ja joka stressaa vietävästi. Itsestä on pakko pitää huolta, koska kukaan muukaan ei sitä puolestani tee. Aamen.

 

 

Uuden vuoden lupauksia

Teetkö uuden vuoden lupauksia? Kuinka kauan lupauksesi kestää, ennen kuin ne rikkoutuvat? Itse tykkään pohtia aina vuoden vaihteessa mennyttä vuotta ja mitä voisin tehdä paremmin seuraavana vuotena. Tänä vuonna pääpaino tulee olemaan talouden tasapainottamisessa ja omassa hyvinvoinnissa.

Talous kuntoon

Sijoitustavoitteessani mainitsinkin, että prioriteetti 1 tänä vuonna on taas saada hätävaratilini saldo, 10.000 € kasaan. Olen karsinut kuluja pitkin vuotta ja kilpailuttanut viimeisimpänä puhelinliittymät sellaiseen hintaan, että kerrankin hinnassa tuntuu olevan jokin tolkku.

Heikkouteni vuonna 2024 on ollut matkustaminen. Reissasin 2024 lasteni kanssa Pohjoismaissa, Atlantin toisella puolen sekä Välimerellä. Rakastan matkustamista, mutta kolme reissua vuodessa on liikaa. Ehkä nämä olivat itseni ja lasteni ”lohduttamista” sillä, että tein taas radikaalin muuton elämässämme muuttaessamme pois uusperheestä. Toisaalta rakastan lasteni kanssa matkustamista, sillä silloin saan heidät kokonaan itselleni. Kun jakaa kolmestaan saman hotellihuoneen, kukaan ei pääse ”karkuun” omaan huoneeseensa. Tällöin aidosti kuulee lasten ajatuksia. 

Matka Jenkkilään oli hyvinkin silmiä avaava reissu. Mielikuva valtavan rikkaasta maasta Hollywood-glamourineen vaihtui todellisuuteen köyhyydestä, huumeista ja kodittomuudesta. Ne, jotka kehuvat Los Angelesiä eivät ole tainneet koskaan reissata julkisilla ympäri kaupunkia? Voi olla, että kirjoitan tästä reissusta vielä oman tarinan joku päivä.

Jonnekin haluan matkustaa myös vuonna 2025, mutta siihen pitää ensin säästää rahat.

Työpaikan metsästys

Olen ollut viitisen vuotta nykyisellä työnantajallani. Tämän piti olla puolen vuoden pesti aikoinaan, kun viimeksi räjäytin elämäni ottamalla avioeron ja vaihtamalla työpaikkaa siinä samassa. Työ ei oikein vastaa koulutustani ja on aika yksitoikkoista. Tällä hetkellä kärsin tekemisen puutteestakin. Olen ensimmäiseltä ammatiltani sairaanhoitaja ja olen huomannut kaipaavani takaisin hoitotyöhön, jossa työ olisi merkityksellistä. Palkka on ainoa syy, miksi en voi ainakaan vielä palata takaisin.

Olen viime syksyn mittaan hakenut useita työpaikkoja, mutta korkeakoulutettujen työttömyys on tällä hetkellä korkea. Fiilis on vähän sama kuin vuonna 2016, jolloin hallitus leikkasi isosti ammatillisesta koulutuksesta ja minäkin opettajana jäin työttömäksi. Opetustyötä ei ole tarjolla kuin harvoille ja asiantuntijatehtäviä on kanssani hakenut parhaimmillaan 700 työpaikkaa kohden. Olen siis hyvin kiitollinen siitä, että minulla on työpaikka, mutta jatkan uusien haasteiden metsästämistä. Parempi palkkakin toki kiinnostaa.

Opiskelu

Olen luonteeltani ikuinen opiskelija ja aloitin viime syksynä avoimessa ammattikorkeakoulussa maksulliset ”diplomi”-opinnot, jotka jatkuvat kevääseen saakka. Lisäksi haen ensi viikolla hakuun tuleviin opinto-ohjaajan opintoihin, vaikka luulen, että sinnekin on tänä vuonna ennätysmäärä hakijoita työttömistä opettajista. Ei voi voittaa, jos ei yritäkään. Jos portit opoksi eivät aukea, katson yhteishaun tarjonnan ja teen muutamia peliliikkeitä oman osaamiseni kartuttamiseksi.

Aloitin väitöskirjan tutkimussuunnitelman tekemisen joku tovi sitten, mutta heitin sen roskiin ennen joulua. Tutkimustani haluttiin riisua ja helpottaa kaiken aikaa, vaikka minä halusin tutkia ilmiötä kaikin mahdollisin tavoin. Lopulta ohjauskeskustelun päätteeksi totesin, ettei tämä tutkimus ole enää minun eikä sitä mitä halusin, ja totesin, että ei kiitos. Toki voisin tehdä väitöskirjani toiseen yliopistoon. Yksi haaveistani olisi olla tutkija, vaikka eipä tutkijan työlläkään rikastumaan pääse.

Vegaanihaaste

Ilmoittauduin jo kolmatta kertaa vegaanihaasteeseen ja haastan sinutkin mukaan. Oman hyvinvoinnin takia kiinnostuin aikoinaan kasvisruuasta ja lähdin mukaan vegaanihaasteeseen. Omat vatsavaivani ovat olleet jo pitemmän aikaa historiaa. En ehkä pysty täysin vegaaniksi ikinä muuttumaan enkä ole mitenkään ehdoton tässä asiassa; syön lihaa, jos siltä tuntuu. Tästä haasteesta saa älyttömän hyviä s-postikirjeitä resepteineen ja vinkkeineen. Helpottaa kummasti arjen ruuan suunnittelua ja tulee kokeiltua kaikkea uutta. Vatsa tykkää, lompakko ja maapallo kiittävät.

Vinkkinä muuten muutama Netflix-dokkari, jotka myöskin saivat minua lisäämään kasvisruokien määrää ruokavaliossani:

• The Game Changers
• Samat geenit, eri ruokavalio
• Suolisto, avain terveyteen
• Siniset vyöhykkeet ja pitkän iän salaisuudet
• Seaspiracy
• Cowspiracy

Tipaton vuosi

Alkoholi ei ole minulle ongelma, mutta siihenkin saa rahaa menemään halutessaan. Jo ennen joulua huomasin tuovani Lidlistä 6 euron hehkuviiniä joka kauppakäynnin yhteydessä ja tyhjiä pulloja on kertynyt melkoinen määrä.

Punaviini maistuu syksyllä, mutta yksi pullo saattaa kestää itselläni parikin kuukautta avattuna. En silti koe tarvitsevani alkoholia rentoutusjuomaksi, joten ajattelin, että samalla voisin lopettaa alkoholin ostamisen kokonaan kotiini. Eri asia, jos joskus kesällä käyn terassilla ja ostan lonkeron jonkin tapahtuman yhteydessä.

Treenaaminen

Olen aina ollut urheilullinen ja harrastanut pienestä pitäen eri lajeja. Suurperheen äitinä uusperheessä itsestään huolehtiminen vähän jäi. Olen erilleen muuton jälkeen aloittanut uudelleen lihaskunnon rakentamisen ja vaikka tässä syksyllä on tullut enemmän kestävyyslajeja treenattua, tarkoitus olisi nyt jatkaa lihaskunnon parissa. Teen siis itselleni treeniohjelman, jota alan noudattaa. Syyskuussa pitää kuulemma olla elämänsä kunnossa kertausharjoitusten takia, joten mitä painavamman miehen saan selässäni kannettua, ilmeisesti sen parempi.

Olen parempi kollega ja ystävä

Olen viime vuonna ollut positiivisestä luonteestani huolimatta hirveän negatiivinen ja se on syönyt myös itseäni. Turhautuminen työhön, jossa työpäivät koostuvat hiiren heiluttamisesta, jotta teams-pallukka pysyy vihreänä ja kuunteleminen, miten kollega valittaa ”hirveää työmäärää”, vaikkei hänellä ole töitä yhtään sen enempää kuin minulla, ovat saaneet minut välillä raivon partaalle. Minä vain olen nopeampi tekemään saman määrän töitä. Esimieheltä olen pyytänyt toistuvasti lisää töitä, mutta niitä ei vain ole. Paha olo on purkautunut välillä selkään puukottamisella ja sekään ei ole minulle tyypillistä toimintaa. Lupaan siis vastedes olla parempi ihminen.  

Vaatehankinnat kotimaisilta yrittäjiltä

En ole enää mikään himoshoppailija, jota voisin kuvata olleeni vielä 5 vuotta sitten. Tähän on varmasti vaikuttanut etätyöskentely, kun vaatteita ei ole samalla tavalla enää tarvinnut. Muutaman päivityksen joudun jossakin kohtaa vaatekaappiini tekemään ja olenkin ajatellut, että jatkossa kotimaiset brändit voisivat vaatettaa minut. Kyllä, se on kalliimpaa, mutta samalla jokaista ostosta joutuu myös harkitsemaan aivan eri tavalla hinnan takia ja jokaista ostosta varten joutuu myös säästämään. Toisaalta kärsin syksystä alku kevääseen saakka neuloosista, joka osaltaan vähentää tarvetta vaatehankinnoille.

Oman kodin rakentaminen

Viimeisimpänä, mutta ehkä yhtenä tärkeimmistä, pääsen pian rakentamaan omaa kotia. Oma koti merkitsee itselleni turvapaikkaa, jossa saa olla sellainen kuin on ja jossa jokaiselle löytyy oma soppi rauhoittumiseen. Aina ei näin ole ollut. Odotan muuttoani kovasti. Muuton myötä teen pientä pintaremonttia ja nautin siitä, että voin vetää seinät vaikka vaaleanpunaisiksi (mitä en kyllä tee) eikä minun tarvitse kysyä keneltäkään ”lupaa” siihen. Pitkästä aikaa minulle tulee koti, joka ei sisällä kompromisseja avopuolison kanssa, ja jossa saan tuoda persoonaani esille. Haluan myös lapsilleni kodin tuntua. Olemme eläneet jos jonkinlaista kiertolaiselämää vuosien saatossa.

Näillä ajatuksilla minä aloitan vuoden 2025. Ihanaa uutta vuotta minulle ja sinulle!