Jos elämässä jokin on varmaa, se
on kuolema. Kuolema kohtaa meistä jokaisen ennemmin tai myöhemmin. Kun on koko
kesän tehnyt töitä osastolla, jossa kuolema vierailee pahimmillaan useita
kertoja viikossa, sitä on seurannut läheisiä, joita kuolema koskettaa eniten.
Kohdalleni on osunut potilaita,
joista näkee miten rakastettu henkilö vainaja on ollut surevien läheisten kautta.
Sitten on heitä, jotka kuolinuutisen kuullessaan kiiruhtavat ensi kertaa
paikalle sankoin joukoin ja linnoittautuvat useiksi tunneiksi vainajan kanssa
potilashuoneeseen, ja myös heitä, joita ei käy kukaan tapaamassa. Liian usein
se on hoitaja, joka löytää vainajan, joka on menehtynyt täysin yksin. Toisinaan
se on hoitaja, minä, joka istun vainajan vieressä, silitän ja pidän kädestä,
koska en kestä ajatusta, että ihminen on viimeiset päivänsä ja hetkensä aivan
yksin. Kaikille meille ei riitä läheisiä ja se on minusta äärimmäisen
surullista.
Jotta kuolema ei olisi täysin
mustavalkoista, monesti näkee myös sitä, miten vainaja, jonka luona käy valtavasti
omaisia, odottaa, että kaikki omaiset ovat piipahtamassa vaikkapa
ruokailemassa, jotta kuoleva saa kaikessa rauhassa ottaa viimeisen henkäyksensä.
Hoitajan hälyttämät omaiset rientävät paikalle hirveän syyllisyyden taakkansa
kanssa: ”Miksi lähdin? Miksi jätin hänet (kuolevan) yksin?”
Joskus kuoleva odottaa sitä
tiettyä viimeistä vierailijaa, ja kuullessaan vierailijan äänen, luovuttaa
viimein taistelunsa. Joskus lähteminen, elämästä luopuminen, on saattohoidossa
olevalle liian tuskaisaa. Tuskan huutoa, ahdistusta on raskasta kuunnella jopa
ammattilaisena. Joskus rauhoittelu ja silittäminen auttavat ainakin hetkeksi,
mutta jossakin vaiheessa ei auta kuin lääkitä, lääkitä ja lääkitä…
Kaikista kaameinta on ollut
nähdä, kun perintöä aletaan jakamaan, vaikka vainaja vieressä on yhä lämmin. Kiire
saada omansa, tai edes jotakin, on ällistyttävä. Potilashuoneiden seinät
pitävät sisällään mitä kummallisimpia keskusteluja, joihin me hoitajat välillä
vahingossa joudumme kuuntelijan rooliin.
Valehtelisin, jos väittäisin,
ettei kulunut kesä olisi ollut raskas. Vaikka olen koko sairaanhoitajan
työurani hoitanut syöpäsairaita ja tehnyt saattohoitotyötä, en ole päässyt
kyynistymään. Siksi tätä työtä on ollut hyvä tehdä pätkissä. Kun teen sairaanhoitajan
työtä, annan itsestäni 120% ja tiedän olevani hyvä hoitaja sekä potilaalle että
omaisille. Tuo 120% kuitenkin syö minua, kuluttaa. Koko kesä on mennyt zombina.
Elämä on soljunut työvuorosta seuraavaan. Kolme, neljä viikkoa on saattanut
mennä yhden päivän vapailla, jotka olen istunut pihalla ja tuijottanut
piha-aitaa, koska en jaksa muutakaan. Olen saanut omilta läheisiltäni kritiikkiä,
kun minua ei näy missään tai en jaksa mitään. Jatkuvasti mietin, missä välissä
siivoan, käyn kaupassa, teen lapsille ruokaa, pesen pyykkiä jne. Ei minusta ole
enää 3-vuorotyöhön eikä varsinkaan tällaisilla työvuoroilla, joita itse olen
tehnyt. Tätä kirjoittaessani valmistaudun viimeiseen kuuden työvuoron putkeen. Rehellisesti
sanottuna, en jaksaisi enää ainuttakaan vuoroa.
Kun 22-vuotiaana ensimmäisen
kerran päädyin sairaanhoitajan opinnoissani työharjoitteluun syöpätautien
vuodeosastolle, muistan erään naispotilaan, joka muistutti minua elämään
täysillä. Hän oli yli 40-vuotias ja parantumattomasti sairas. Häneltä jäi niin
paljon elämättä ja kokematta ja hän oli siitä surullinen. Muistan, miten
parikymppinen minäni imi sitä kaikkea viisautta ja elämänkokemusta
potilaistani. Ja nyt, 20 vuotta myöhemmin, istun edelleen samojen kysymysten
äärellä: onko tässä kaikessa mitään järkeä, koska kukaan ei tiedä kuinka paljon
aikaa meillä on jäljellä? Toisella olkapäälläni se toinen minäni huikkaa, muista
elää täysillä!
Kun ikäiseni perheenäiti taannoin nukkui pois, jäin miettimään ketkä minun vierelläni istuisivat vai istuisiko kukaan? Kuka sinun vierellesi jää? Miten sinä olet valmistautunut kuolemaan? Itse ajattelen, että minun ei oikeastaan tarvitse valmistautua. Kaikki jää lapsilleni, joista ensimmäinen täyttää 18 ensi vuonna. Hän, jos kuka, ottaa kopin pikku siskostaan. Tosin, en ajatellut päivieni vielä olevan luetut. Luulenpa myös, että unohdan kuoleman, ainakin hetkeksi, kun saan seuraavan työputkeni valmiiksi ja pääsen takaisin nuorten pariin, joilla elämän suurin murhe lienee koulun toimimaton ilmastointi, hiestä valuva meikki ja kuumuuden aiheuttama väsymys. Oikeastaan odotan sitä todenteolla.
