Terapia

Lokakuun kuukausikatsauksen "Muu sälä"-kohta sisältää terapian. Olin pohtinut tätä jo jonkin aikaa, etenkin, kun koko kesä ja alkusyksy menivät vihan tunteen vallassa aiemmasta työpaikastani. Viimeisin sysäys oli eroni. Muistan yhä sen tunteen, kun eron jälkeen tajusin, että minähän voin tehdä mitä minä haluan viikonloppuna! Minun elämäni ei ole enää sidottuna miehen aikatauluihin. Minua ei enää vituta, että jätän oman elämäni elämättä, koska odotan, milloin miehelle sopii, että teemme jotakin yhdessä. Kuulostaa varmaan aika hölmöltä? Mutta tällainen minä olen: teen kolmen ihmisen työt, asetan parisuhteeni ykkössijalle lasteni kanssa ja uuvutan itseni sillä, että minua ei kukaan laita ykkössijalle. Ei töissä eikä parisuhteessa. Eron myötä tajusin, että taas, TAAS, minä elin näin. Mikä ihmeen kynnysmatto minä miehille olen? Miksi vedän aina puoleeni ihmisiä, joille minä en koskaan ole riittävä? 

Sukelsin lapsuuteeni, nuoruuteeni, jossa en ikinä kelvannut äidilleni. 8½ oli huono arvosana kokeesta. ”Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään!”, äitini ääni huutaa edelleen pääni sisällä. Ennen kuin täytin 30 vuotta, olin ylioppilas, kersantti, sairaanhoitaja, yhteiskuntatieteiden kandidaatti, terveystieteiden maisteri ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Minustako ei todellakaan tullut yhtään mitään?

”Pitäisikö sun mennä lenkille? Et ole kolmeen päivään käynyt ja sun perse alkaa roikkua”, toteaa aviomieheni. Olen 10 kiloa hoikempi kuin nyt tätä kirjoittaessani ja olen edelleen hoikka. Tuolloin olin alipainoinen, kuivan kesän orava, kun kuuntelin, miten perseeni roikkuu, koska en ollut kolmeen päivään käynyt juoksemassa. ”Taasko sä syöt karkkia?” Minusta ja kehostani on sanottu koko elämäni ajan rumasti. En ole koskaan ollut ylipainoinen, vaan hoikka ja urheilullinen. Silti äitini kyttäsi teini-ikäisenä ruokamääriäni tajuamatta, että olin häntä 10 cm pitempi, harrastin lajeja, joissa energian kulutus oli suurta ja tarvitsin ravintoa. Muistan itkeneeni useat kerrat ruokapöydässä äitini kommentoidessa vaikkapa perunoiden määrää lautasellani. Tai ne itkut vaatekaupan sovituskopissa, kun lihaksikkaat reiteni ja Jennifer Lopezin kokoinen takapuoleni ei mahtunut alennusfarkkuihin, joita äitini kantoi sovituskoppiin. Luojan kiitos, strech-farkut tulivat markkinoille 2000-luvun taitteessa. Ja tiedättekö mistä minut lukiossa muistetaan? Treenatusta takapuolestani. Kiitos Shakira ja J.Lo. Kuulin taannoin eräältä lukion rinnakkaisella luokalla opiskelleelta mieheltä ylistyssanoja takapuolestani silloin ja nyt. Ja joo, kännissähän hän näitä jutteli, mutta ihan sama. Minulla on edelleen hyvä takapuoli :D :D :D 

Viimeisimmän parisuhteeni aikana painoni viimein nousi terveelliselle tasolle, mikä luonnollisesti tarkoitti, että jouduin ostamaan kokoa suurempia vaatteita. Ilmeisesti sekin oli liikaa? En kelvannut enää. Niinpä minä päätin hakeutua terapiaan. En halua enää yhteenkään parisuhteeseen, jossa hukkaan itseni ja jossa en kelpaa sellaisena kuin olen.

Etsin terapeuttia useamman viikon ja vertailin paitsi hintoja, myös sisältöä. Nykyiselle terapeutilleni sai vieläpä ilmaisen tutustumisajan, ja kun kemiat klikkasi, päätin aloittaa seuraavalla viikolla istunnot. Kyseessä on 20 kerran lyhytterapia ja toistaiseksi itselläni ei ole kuin positiivista sanottavaa. 1.180 euron sijoitus itseeni ei ole paha hinta siitä, jos saisin itsetuntoni takaisin ja pääsisin eroon kiltin tytön syndroomasta, josta niin kovin kärsin. Lopettamalla olemalla kaikille kiltti, voisin ehkä joskus harkita hakeutuvani esimiestehtäviin, joihin hakeutumisen olen jättänyt sen takia, että koen vaikeaksi antaa negatiivista palautetta ja mitä jos minusta ei pidettäisikään? Hylkäämisen tunne on kamala tunne.

Aika paljon on jo terapian ohella tullut tehtyä asioita itseni eteen. Kerroinkin jo, miten vaatekaappini meni uusiksi. Ja arvatkaa mitä? Ne Revolution Racen uudet housut ovat kokoa isommat. Olen treenannut sen verran, että vanhat housuni kiristävät, yllättäen, takapuolesta ja reisistä, joten nyt nämä uudet tuntuvat ihanilta sopivuutensa takia. Vyötärö on toki liian iso, mutta vyöllä senkin fiksaa. Itselläni on edelleen sodan ajan sijoitus, joten kertausharjoituksissa minun roolini on kantaa joukkueeni miehet taistelukentältä saamaan ensiapua. Ei sitä kuivan kesän orava tee.

Aloitin myös uuden harrastuksen: talviuinnin. Tähän ostin ePassilla 10-kortin. Lisäksi joogaan ja teen pilatesta lähes joka ilta. Olen notkeampi kuin ikinä tähän mennessä. Tapaan ystäviäni silloin kun minulle sopii. Kirjoitan paljon. Olen tehnyt pienistä asioista merkityksellisiä. Kaikista parasta, mitä eron jälkeen minulle on tapahtunut, on se, että vaikka menetin erossa muka-parhaan ystäväni, sain teinivuosiltani kaksi parasta ystävääni takaisin. He molemmat ovat miehiä. Toisen löysin sattumalta Instagramista ja toinen sattui kuljettamaan junaa töistä kotiin. Molemmat ovat onnellisesti avioliitossa. Heidän kanssaan kahvittelu ensimmäistä kertaa 20 vuoteen on tehnyt sanoin kuvaamattoman hyvää. Heille olen edelleen se sama tyyppi, joka edelleen hyväksytään joukkoon ja joka pyydetään uudelleen ja uudelleen kahville. Tästä totesinkin, etten taida kuitenkaan olla ihan paska tyyppi? On tätä työmaata minussa silti edelleen. Pikku hiljaa, pala palalta, versio 2.0 rakentuu.

Mitä Sinä olet viime aikoina tehnyt oman hyvinvointisi eteen?