The Closure

 

Tämä vuosi on ollut melkoinen. Ensimmäiset 9 kuukautta olivat pelkkää puhdasta vihaa, kolme kuukautta toipumista, uudesti syntymistä ja itseni tutkiskelua. Sanoisin, että loppu vuosi oli ihan parasta pitkään aikaan.

Vihani alkoi heti tammikuussa. Ostin joulukuussa 2024 asunnon, mutta myyjä ei meinannut lähteä asunnosta millään. Lopulta kannoin viimeiset tavarat hänen kanssaan pois, jotta pääsisin muuttamaan. Olin vihainen työlleni. Kotini seinät ovat kuorrutettu vihalla, maalilla, jota sudin seinä kerrallaan vihaten esihenkilöäni ja kahta kollegaani, jotka eivät tehneet töissä mitään. Hain kesätöitä ja sainkin kesätyöpaikan, jossa vihani jatkoi kasvuaan, kun Tinderissä roikkuvat kollegani eivät selaamiseltaan ehtineet tekemään oikeita töitä. Johdin elokuisena viikonloppuna kurssia, jossa olin ainoastaan vihainen. Materiaalitilaukseni oli muutettu, osa poistettu, kouluttajat riitelivät keskenään ja yksi kouluttajista kulki perässäni koko viikonlopun valittaen. Meidät unohdettiin myös hakea leirintäalueelta (ja myös viedä sinne). Tuon vihan saattelemana lähdin vielä saman viikonlopun päätteeksi viimeistä kertaa keikalle miesystäväni kanssa enkä arvannut, että tuolla keikalla otettaisiin yhteinen viimeinen kuva. Ero tuli minulle puskista ja vihani sai lisää jatkoa. Kunnes… opin, että ”Anger lets you know when it’s time to walk away” ja tästä lauseesta tulikin loppu vuoden matrani.

Vihasta vaihtui työpaikka. Uudessa työpaikassa minulla on ihan huiput työkaverit, työ vastaa koulutustani ja tykkään taas olla opettajana.

Vihasta lopetin kaksi vapaaehtoistoimeani. Toisessa istuin kerran kuukaudessa sihteerin roolissa kirjaamassa kerta toisensa jälkeen pöytäkirjaa, jossa ei ikinä päätetty mitään. Joka kuukausi ihan turhaa ajan tappamista. Ilmoitin, etten ole enää vuonna 2026 käytettävissä. Tuo elokuinen kurssiviikonloppu jäi myös viimeisekseni. 6 vuotta on yhdelle kurssinjohtajalle riittävä aika. Peruin loppu vuoden osalta kaikki sopimani kurssit, ja kun sain loppu vuodesta palkinnon vapaaehtoistyöstäni, totesin, että olen tällä saralla saavuttanut kaiken, mitä vain voin saavuttaa. Anger lets you know when it’s time to walk away.

Vihasta päätin myös sukulaissuhteeni tätiini, jonka kanssa perintökiinteistöä kaupiteltiin.

Vihasta luovuin sometileistäni ja kolmannesta vapaaehtoistoimesta, joka liittyi tiedottamiseen ja sitä kautta somettamiseen.

Seuraava matrani olikin ”I am no longer available for things that make me feel like shit.” Aamen.

Ero teki niin hyvää! Muistan vieläkin sen ensimmäisen viikonlopun eromme jälkeen, kun tajusin, että voin tehdä ihan mitä haluan ja milloin haluan! Enää ei tarvitse elää toisen aikataulujen mukaan! Ja niinhän minä tein. Päätin alkaa rakastaa itseäni.

Aloitin vuosien empimisen jälkeen talviuinnin. Varasin vuodelle 2026 kahdelle keikalle liput sekä liput elämäni ensimmäiseen oopperaan. Jälkimmäiseen olen halunnut mennä ”vain” n. 30 vuotta. Laitoin itseni ensimmäiseksi. Tein työmatkoista junalla juhlaa. Laitoin ruokavalioni kuntoon, aloin harrastaa liikuntaa. Pistin pikkujouluihin aivan kaamean glittermekon, joka nuoli kehoani. Vielä pikkujouluja edeltävänä aamuna mietin, että en voi ikinä lähteä tämän näköisenä. Kollegoiden ottamat kuvat illasta kertoivat toista. Katsoin kuvia ja totesin, että vau. Treeni näkyy ja minä näytän ihan pirun hyvältä. Aloitin terapian, jotta voisin jättää hyvästit kaikelle vihalle ja sille kiltille tytölle, joksi minut oli kasvatettu. Aloitin kirjoittamisen ja vaikka kirjaani ei ikinä julkaistaisikaan tai se ei ikinä valmistuisi, aloitin sen. Aloitin myös opinnot.

Ja ei, ei tämä täysin kivutonta ole ollut. Menetin erossa parhaan ystäväni. Miehen, joka vieläkin kuiskaa tiukoissa tilanteissa minulle lohduttavat sanat. Emme ole eromme jälkeen kertaakaan kohdanneet. Pitkään mietin laitanko hyvän joulun toivotukset, mutta silmiini osui teksti, joka osui ja upposi:

”Whoever abandoned you in the middle of the ocean,

has no right to know what the sharks did to you

or how you managed it to the shore”

…enkä laittanut viestiä. Eikä hän minulle. Joka kerta kun kaipaus iskee, muistan, miten minut ja lapseni ”heitettiin” ulos yhteisestä kodistamme elämäni synkimmällä hetkellä. Tai kun minulla oli vaikeaa, parisuhteemme päätettiin ilman, että olisin edes tiennyt miksi. Veikkaan, että vihani määrällä on mahdollisesti ollut jonkinasteinen vaikutus asiaan. Osaan minäkin katsoa peiliin ja nostaa käden pystyyn virheen merkiksi. Silti, asiat jäivät sanottamatta, eron syy kertomatta. Nyt kun aikaa on kulunut, eipä sillä syyllä ole enää minulle merkitystä. Paluuta entiseen ei enää ole.

Ensi vuoden stepit ovat

•  työpaikka heinäkuusta lähtien, kun työsopimukseni päättyy kesäkuun loppuun
• valmistuminen joulukuussa 2026
• talous kuntoon
• laatuaikaa lasten ja ystävien kanssa
• isomman kahvakuulan ostaminen

Osuipa silmiini vielä tällainenkin:

”Sometimes a perfect family is just a mama and her kids” 💖

Uskaltaisin ennustaa, että tästä tunnemyrskyisestä ja vuoristoratamaisesta vuodesta 2025 seuraa seesteisempi vuosi 2026, jossa myös tunteisiin perustuvat impulssiostokset jäävät tekemättä. Syksyn mittaan huomasin ostavani hyvää oloa itselleni. Olipa se sitten vaate, suklaa tai jokin naamarasva. Enää minun ei tarvitse myöskään ostaa keikkaliput kuin itselleni.  

Kuvan loi Copilot

Mitä parhainta Uutta Vuotta meille kaikille!