Uupumuksen rajamailla

Seuraa romaani...

10 vuotta sitten ajelin töihin eri paikkakunnalle ja lukuisia kertoja mietin jos ajaisin auton kovalla ylinopeudella edessä olevaa kalliota päin. Toivoin myös usein, että katkaisisin jalkani tai saisin jonkin ”kiltin” syövän, vaikkei sellaisia varsinaisesti ole olemassakaan. Haaveilin kaikesta tuosta vain siksi, että olin uupunut.

Olen äärimmäisen ärsyyntynyt vallitsevasta keskustelusta, jossa eläkkeellä tai eläkeiässä olevat ihmiset kokevat tehtäväkseen kritisoida ”nykynuorisoa” uupumisesta. 10 vuotta sitten tein 60-tuntisia työviikkoja. Minulla oli kaksi lasta päiväkodissa ja työmatkoihini kului kaksi tuntia päivässä. Lapseni olivat siis 10 tuntia päivässä päiväkodissa, mistä koin suunnattomasti huonoa omaatuntoa. Tein 8-16 opetustyöpäivän ja sen päälle joka ilta tarkastin kokeita tai suunnittelin seuraavan päivän opetuksia. Jos satuit sairastumaan ja jäämään sairaslomalle, jouduit silti tekemään opiskelijoille tehtäviä, koska sijaista ei saatu. Et siis varsinaisesti saanut olla sairaslomallakaan. Jokainen elo-syyskuu ja tammikuu toistuivat samanlaisina 60-tuntisina työviikkoina kuuden vuoden ajan. Elämä oli pelkkä työpäivien laskemista seuraavaan lomaan. Tuolloin olin vielä kovin nuori enkä ehkä osannut ajatella kaiken johtuvan huonosta johtamisesta saati, että tilanteesta pääsee ulos vaihtamalla työpaikkaa. Olin aina elänyt jotenkin uskossa, että pitää olla vakityöpaikka. Toisaalta uupuneena on vaikea vaihtaa työpaikkaa muutenkin, koska pelkää, ettei jaksa uudessakaan työssä.

Toisessa työpaikassa, kolme vuotta myöhemmin, sain vaihdevuosioireita 38-vuotiaana työstressistä. Esihenkilöni oli työpaikkakiusaaja, pimitti tietoja, teki tihutöitä selän takana eikä osannut johtaa koulutusorganisaatiota, koska ei hänellä ollut mitään substanssiakaan siihen. Tällöin ajattelin hakevani ihan mitä tahansa työtä, jotta pääsisin pois ja siten päädyin nykyiseen työtehtävääni.

Nykyisessä työssäni esihenkilö on hyvä tyyppi ja hänelle voi sanoa suoraan, mitä ajattelee. Tästä olen saanut kehityskeskusteluissa positiivista palautettakin, koska en kiemurtele, vaan sanon suoraan, jos jokin asia on pielessä ja ehdotan vielä useimmiten, miten sitä voisi lähteä korjaamaan. Silti on paljon asioita, joita ei korjata, koska esihenkilölläni ei riitä osaaminen siihen. 4,5 vuoden sisään mahtuu yksi uupumusjakso ja sen lisäksi jatkuvaa uupumuksen rajamailla taistelua. Ja siellä rajamailla uidaan tälläkin hetkellä. Miksikö?

Kun toimenkuvaani muutettiin 4 vuotta sitten, siirryin kolmen naisen tiimiin. Aika nopeasti huomasin, että istuimme kaikki kolme kaikissa samoissa palavereissa ja jos jotakin piti tehdä, istuimme teamsissä, jossa kaksi katsoi, kun yksi liikutti hiirtä. Ja tämä on tosi juttu enkä liioittele yhtään! Käytimme aikaamme siihen, että katsoimme, kun yksi liikutti hiirtä eli teki asioita järjestelmään. Aika nopeasti totesin esihenkilölleni, ettei tässä ole mitään järkeä. Ehdotuksestani kaikille kolmelle jaettiin omat tehtävät ja istuimme ainoastaan omiin tehtäviin liittyvissä palavereissa. Toinen tiimiläisistä kiitti vuolaasti minua ja sanoi, että hän on yrittänyt saada muutosta jo pari vuotta, mutta mitään ei ole tapahtunut. Kolmas kiukutteli kuin pieni lapsi, ettei hän suostu tähän. Paljastui, että hän ei halua tehdä töitä eikä osaa tehdä töitä. Sen sijaan, että esihenkilö olisi tarttunut toimeen ja perehdyttänyt tai hankkinut henkilölle koulutusta, tämä nainen roikkui tiimissämme tekemättä mitään. Hiljalleen tämä epäsuhta alkoi nakertamaan meidän kahden muun naisen työmoraalia, koska me hukuimme työtehtäviin ja yksi ei tehnyt mitään. Vasta kun valitimme esihenkilölle asiasta ja esihenkilö sanoi lusmulle deadlinen, tämä teki työt. Ja hänpä oli niin fiksu, että otti tästä vielä ylityömääräyksen ja teki viikonloppuina korkealla korvauksella tehtävät! Olimme kollegan kanssa aivan hiilenä…

Kollegani jäi eläkkeelle ja olin esihenkilölleni sanonut, etten aio jäädä kaksin lusmun kanssa, koska työtehtävien epätasainen jakautuminen rassasi korvieni väliä suuresti. Lisäksi minulla oli sellaista osaamista, jota kollegallani ei ollut ja tästä johtuen, minulla oli, ja on edelleen, kolme suurta vastuualuetta yhteisten työtehtävien lisäksi. Kollegallani oli aikaa tarkastella työni jälkeä ja antaa palautetta virheen löytäessään. Esihenkilö ei edelleenkään puuttunut lusmun toimintaan, vaan päätettiin palkata eläköityneen tilalle uusi henkilö. Sen sijaan, että tiimiin olisi saatu haastattelussa suureksi innovoijaksi esittäytynyt henkilö, saatiin samanlainen lusmu, joka istuu mieluiten palavereissa, jotka eivät liity hänen tehtäviinsä millään tapaa ja heilastelee johtoryhmän jäsenten kanssa…

Kun pyysin esihenkilöltäni lupaa virkavapaaseen, hän totesi, että kaikki kehitystehtävät laitetaan nyt sitten jäihin. Ilmeisesti hän tiedostaa, etteivät nämä kaksi muuta naista tee töitä, mutta hän ei osaa puuttua asiaan millään muotoa. Kollegoitteni ilmeet ja äänensävyt muuttuivat kieltämättä kireiksi, kun kerroin virkavapaastani. Näin, miten tukan alla mietittiin ”Joudunko minä nyt tekemään töitäkin palkkani eteen?” Tämä etätyö on ihan huuhaata tällaisten ihmisten kanssa! Toinen kertoo avoimesti, miten kuskaa työajalla yläkouluikäisiä lapsiaan joka päivä kouluun, koulusta kotiin, kuskaa heitä treeneihin ja katselee urheilua tv:stä ja tämäkin menee esihenkilöltä läpi.

Palautin eilen erään koulutehtävän opintoihini liittyen, jossa piti tarkastella työpaikkani toimintasuunnitelmaa kriisitilanteiden näkökulmasta. Totesin, että ei tätä johtamista taida kukaan työpaikallani hallita. "Ulkopuolisena" on helppoa löytää kehittämisenkohteita, mutta asenteeni on tällä hetkellä todella heikko ja ajattelin, että en aio lopputyötäni todellakaan ojentaa työnantajalleni eikä minulla mitään velvollisuutta siihen olekaan. Hajotkoon kaaokseensa! Tämän työn tekeminen ja oikeastaan näiden opintojen työstäminen, ovat saaneet entistä enemmän minut ymmärtämään, miten heikosti työpaikkaani johdetaan. Miten näin valtava koulutusorganisaatio pysyy edes pystyssä tällaisella johtamisella?

Minulla on ”aamukampa” kalenterissani. Minulla on 35 työpäivää jäljellä ennen virkavapaatani. Se ei ole paljon. Minulla on paperit vetämässä opinto-ohjaajaksi. Opiskelijavalinnat tehdään ensi kuussa. En usko, että olen vahvoilla, koska minulla ei ole työkokemusta opinto-ohjaajan tehtävistä enkä saa siitä lisäpisteitä. Ensi viikolla alkaa yhteishaku ja olen hakemassa yamk-tutkintoa opiskelemaan. Seuraan jatkuvasti avoimia työpaikkoja ja haen niitä paikkoja, joista olen kiinnostunut. Koska tilanne ei työpaikalla miksikään muutu, on itse tehtävä ratkaisuja, ettei pälli leviä täysin.

Arvaa miten käytin lomaviikkoni? Remontoimalla. Muistan, miten joka päivä, kun tartuin maalitelaan, muutuin vetovedolta vihaisemmaksi. Kävin maalatessani läpi työpaikkani epäreiluutta ja esihenkilöni kommenttia ”Sitten me laitetaan kaikki kehitystehtävät jäihin.” Miten yhdelle henkilölle voidaan kaataa kaikki? En palautunut lomalla lainkaan työstäni, vaan sama viha on jatkanut kasvuaan sisälläni. Mutta. Enää 35 päivää.

Kerron vielä yhden esimerkin huonosta johtajasta, joka on työurani varrelle mahtunut. Kun esihenkilö ystävystyy työntekijän kanssa, hänestä tulee jopa niin sokea, että vaikka kaikki muut kertovat työntekijän ottavan työajallaan hiustenpidennyksiä omassa työhuoneessaan, esihenkilö kuittaa asian ”Ei voi pitää paikkaansa”. Hän ei käy edes katsomassa pitääkö väite paikkaansa! Kun samaisen työntekijän ylitöitä ihmeteltiin tämän tästä ja yllätys-yllätys, minä hänen työparinaan näin, ettei hän tee asiakastyötä lainkaan eikä siten mitään työhön liittyvää, vaan hän on ylitöissä sen takia, että hänen avomiehensä pääsee töistä klo 18, kun me muut pääsimme jo klo 16, esihenkilöni toteaa, että kyllä se töitä tekee… Jep jep.

Näitä tarinoita riittää Suomessa valitettavan monella muullakin. Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset uupuvat työssään. Omissa tarinoissani kaikki kiteytyy äärimmäisen huonoon johtamiseen. Olenkin kaiholla muistellut kahta aivan huikeaa naista, jotka olivat urani alkutaipaleella esihenkilöinäni. Nämä YAMK-tutkinnot, joihin yhteishaussa aion hakea,  tähtäävät esihenkilötyöhön ja mikäli opinnot aukeavat, tiedän tasan tarkkaan, millainen esihenkilö minusta tulee, ja millainen ei. Mikäli nämäkään opinnot eivät avaudu, vaihtoehtona ovat avoimen yliopiston johtamisen opinnot. Minulla on siis plan a, b ja c. Pakko olla. Nykyisestä työstä on päästävä pois.

Ja vaikka taloudellinen tilanteeni ei tällä hetkellä ole loistava, meinaan yhden törsäyksen vielä tehdä: hankkia äänikirja-sovelluksen, valita hyvän kirjan ja painua lenkille. Lisäksi ilmoitan peruuttavani yhden harrastukseeni liittyvän koulutuksen, jonne en alun perinkään halunnut mennä ja joka stressaa vietävästi. Itsestä on pakko pitää huolta, koska kukaan muukaan ei sitä puolestani tee. Aamen.