Olen aina ollut säästäväinen. Olen lama-ajan lapsi, tottunut kulkemaan aina jonkun vanhoissa vaatteissa ja tyytymään vähään. 13-vuotiaasta lähtien olen tehnyt kesätöitä tienatakseni vähän omaa rahaa, josta suurimman osan olen laittanut aina säästöön. Vuosien aikana sainkin mukavan pesämunan kasaan. Opiskelut rahoitin kesätöiden ja säästöjen turvin, opintolainaa en onnekseni tarvinnut, joten kun valmistuin, pääsin aloittamaan tienaamisen ”puhtaalta pöydältä”. Valmistuttuani aloitin ASP-säästämisen asuntoa varten. ASP-lainaa varten säästin kahden vuoden aikana 10% asunnon arvosta, ja asunnon ostin 2009 aviomieheni kanssa. Koska olin äitiyslomalla, katsottiin, etten voisi yksin saada asuntolainaa asuntoomme, vaan ostimme asunnon puoliksi. Meillä oli tuohon aikaan alle vuoden ikäinen lapsi.
Säästämisen alamäkeni alkoi oikeastaan jäätyäni lapsestani hoitovapaalle. Mieheni vaati minua maksamaan kaikista kuluista puolet, vaikka nettotuloni olivat alle 300€/kk. Säästöni hupenivat siis vauhdilla. Tein keikkaluontoisia töitä tienatakseni edes jotakin, kunnes palasin puolen vuoden hoitovapaalta töihin. Taas säästin tunnollisesti, mutta lapsi numero 2 ilmoitti pian tulostaan. Äitiysloman päättyessä tiesin taas mitä on tulevan: elin säästöilläni hoitovapaan ajan. Tosin tässä kohtaa tiesin jo, että avioerokin on tulossa, toisin kuin mieheni. Sinnittelin väkivaltaisessa suhteessa vuoden päivät tehden ”hulluna” töitä ja säästäen kaiken mahdollisen, jotta sain lopulta ostettua mieheni ulos asunnostamme. Avioero tuli kalliiksi. Tosin en jaksanut pitää puolianikaan, koska ajattelin mielenterveyteni silti tulevan halvalla. Annoin periksi kaikessa ja jäin kirjaimellisesti tyhjän päälle. Sain asuntomme, mutta muuta minulla ei sitten ollutkaan. Sain vakituisen viran ja tuloni laskivat. Kahden lapsen yksinhuoltajana teki tiukkaa. Jouduin ostamaan auton, jotta pystyin kulkemaan työmatkat, viemään lapsia harrastuksiin ja päivähoitoon. Nekin viimeiset säästöt, jotka minulla oli (pari tonnia), sulivat muutamassa kuukaudessa. Tiesin kuitenkin, ettei tätä jatkuisi kauaa, koska vuosi oli vaihtumassa ja tiesin veroprosenttini tippuvan roimasti. Uskoin siis uuteen vuoteen ja uuteen mahdollisuuteen.
Olin visusti päättänyt pitäytyä erossa miehistä, mutta aviomies numero 2 oli päättänyt, että ”toi on mun” ja raahasi minut ”luolaansa”. Niinpä huomasin pian olevani kahden asunnon loukussa. Mieheni oli rakentanut omakotitalon entisen elämänsä kanssa ja paikkakunnalle, josta olin kotoisin, ja jonne kaipasin jatkuvasti. En siis kovin kauaa miettinyt, kun herra ehdotti yhteenmuuttamista. Oman asuntoni laitoin myyntiin, mutta asuntokaupat olivat jäissä. Vuokrasin asuntoni tuttavalleni, joka opiskeli, mutta jolla ei ollut varaa maksaa vuokraa niin paljoa, että se olisi kattanut asunnon kaikki kustannukset. En välittänyt, vaan ajattelin, että saisin asuntoni samassa kunnossa, ilman murheita, takaisin sitten, kun asunto kävisi kaupan. Kauppoja jouduin odottamaan 1,5 vuotta ja myyntihinta oli lähes 30.000€ tappiollinen asuntojen hintojen romahtaessa. Käteen jäi kaikkien kulujen jälkeen 7.000 euroa maksettua asuntolainaa. Nämä rahat sijoitin Aviomies numero 2:n taloon, johon minulla "oli" asuntolaina, mutta jota en kuitenkaan virallisesti omistanut.
Koska vanha asuntoni oli 1,5 vuotta myymättä, en saanut pankista uutta lainaa talon puolikkaan ostoon. Niinpä aviomies numero 2 otti lainan puolestani ja lyhensin sitä. Laadimme paperit todistajien läsnäollessa, että mikäli eroamme, saan kaikki lyhennykseni takaisin. Vuosia myöhemmin, kun erosimme, sain lakimieheltäni selville, että ko. paperi ei merkitse lain edessä yhtään mitään ja jos mieheni olisi haastanut minut oikeuteen, en olisi saanut edes lyhennyksiä talosta.
Taas päätin, että nyt alan säästämään. Olin jo aloittanut sijoituskokeiluni indeksirahastoihin pienillä summilla. Pian huomasin, että tarvitsen paremman ja isomman auton pitkien työmatkojen kulkemiseen. Kävin ulkomailla mieheni kanssa. Elin kunnon kulutusjuhlaa! Sinne ne säästöt taas katosivat... Seuraavana vuotena huomasin varanneeni taas kaksi ulkomaanmatkaa ja otin töistä virkavapaatakin poikani aloitettua koulunsa. Virkavapaa muistutti opiskeluaikojani ja hoitovapaitani: yhtä hemmetin kituuttamista ja senttien laskemista. Päätin, ettei enää ikinä tätä! Lisäksi olin tottunut elämään luottokortilla. Kulutin jo seuraavan kuun palkasta osan ”hömppään”, joten kun palkka tuli, leijonan osa meni edelliskuun ostoihin. Otin itseäni niskasta kiinni ja elin kuukauden päivät niin tiukalla budjetilla ja päättäväisesti, että pääsin luottokortilla elämisestä eroon. Lisäksi möin omaisuuttani (lasten vaatteita, polkupyöriä, astioita ym.) 700 euron edestä. Kun vielä veronpalautukset olivat mojovat, tiesin pääseväni jaloilleni taas.
Virkavapaani aikaan äitini kuoli yllättäen. Reilun kahden tunnin päivittäiset työmatkat, työ, isäni hoitaminen töiden jälkeen ja surutyö laittoivat minut lopulta pitkälle sairaslomalle. Taisin maata kolme kuukautta sängyn pohjalla kykenemättä oikeastaan mihinkään. Töihin palatessani sain irtisanomislapun yt-neuvotteluiden päätteeksi, joka tuntui enemminkin lottovoitolta. Olin uinut jaksamiseni rajoilla jo vuosia. 4 kk:n työttömyysjakson päätteeksi löysin uuden työn ja myös itseni.
Äitini kuolema aiheutti minussa kahleiden vapautumisen, toi tietoiseksi sen, että pahin arvostelijani on poissa ja jatkossa saisin olla juuri sellainen kuin olen ja tehdä mitä haluan. Ongelmana kuitenkin oli se, etten tiennyt kuka olin ja mitä halusin. Olin aina elänyt äitiäni miellyttäen. Tai tiesin minä jotakin. Halusin pois avioliitostani. Aviomies numero 2 oli samanlainen kuin aviomies numero 1: hän käytti minua taloudellisesti hyväkseen. Yhteenmuuttaessa meillä oli 1-, 2-, 3- ja 4-vuotiaat lapset (= kerää koko setti) ja mies halusi minun olevan perinteinen äiti, joka hänelläkin oli: hoidan lapset, talouden, käyn töissä ja mahdollistan mieheni kalliit harrastukset. Kaupan päälle sain miehen exän, jota katkerampaa ja kostonhimoisempaa naista et tunnekaan. Lastensuojelu tuli tutuksi exän tehtaillessa perättömiä lasuja tämän tästä. Sain lopulta kaikesta tarpeekseni ja hankin salassa asunnon, uuden auton ja lähdin lasteni kanssa.
Ensimmäisestä avioerosta olin sentään oppinut sen, että seuraavalla kierroksella olin tehnyt avioehdon. Vaati tosin vielä lakimiehen, joka joudutti Aviomies numero 2:sta maksamaan mm. taloon liittyvät lyhennykset minulle. Lupasin isälleni, että Aviomies numero 3:sta ei enää ikinä tule. Eikä muuten tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti