Taannoin kerroin, miten tulin aivan täysin puun takaa jätetyksi parisuhteessani. Alkujärkytyksen jälkeen mieleni täyttyi kysymyksistä, joihin oli pakko saada oman itseni takia vastauksia. Ensimmäisenähän sitä alkaa pohtia, että vian on oltava itsessäni ja minä olen tehnyt jotakin, koska tuo toinen ei enää minua halua. Istuimme teemukien äärelle ja aloimme käydä läpi, mitä on tapahtunut.
Olen täällä ja täällä avannut jo
hieman entisen avomieheni rahan käyttöä. Olen ollut hänestä huolissani, kun
hänellä on yhä lainaa tappiolla myydystä talostamme, nykyinen asuntolaina sekä
autolaina, ja nyt hänen omistusasuntonsa yhtiövastike nousi tuntuvasti. Mies
elää ne viikot, jolloin lapset eivät ole hänellä, riisillä ja pavuilla. Välillä
pyysin häntä luokseni syömään tai tarjosin ruuat ulkona. Viimeinen niitti
tuohon kaikkeen olivat hänen keskimmäisen lapsensa rippijuhlat, josta se
alamäki kuulemma tämänhetkiseen masennukseen lähti. Mies siis sairastaa
kroonista masennusta, mutta lopettaa lääkityksen aina, kun vointi alkaa olla
normaali (koska lääkkeet maksavat), kunnes taas sukelletaan... Rippijuhlat
olivat maksaneet 1.200 euroa. Miehen exä on… aikamoinen? Hän hallitsee kyllä
rahan kuluttamisen ja kun on omat rahansa kuluttanut, vaatii miestä kustantamaan
ja jos mies ei pysty, liki 5-kymppinen nainen menee vanhemmiltaan pyytämään
rahaa. Tuo 600 €, joka miehen piti maksaa rippijuhlista, vei lopullisesti pohjan
taloudelta. Alkoi kuulemma ahdistaa. Minä tein 3-vuorotyötä, olin väsynyt,
vittuuntunut ja uupunut enkä voinut olla tukena. Tässä kohtaa olisi aina tosi
kiva, jos te miehet puhuisitte ajoissa, kun on vaikeaa, mutta ei…
En edes uskaltanut kysyä mihin
tuo järjetön summa juhlissa meni, sillä vuokrapaikka maksoi ”vain” 233 euroa. Seuraavaksi
autohuoltoon meni toiset 600 euroa, tuli pysäköintimaksu 60 € ja sitten ei enää
tehnyt muuta kuin ahdisti. Lasten harrastukset turnauksineen veivät taas
satasia, luottokorttivelkaa alkoi muodostua… Ja kun ne omat voimavarat olivat
loppu, mistä en mitään tiennyt, minä olin oman työvitutukseni kanssa raskas. Ja
tässä kohtaa taas olisin toivonut, että mies olisi avannut suunsa. Niinpä hän
heräsi maanantai-aamuna uuteen työviikkoon ajatellen, että ehkä hänen olisi
parempi olla yksin, vaikka hän ”ei kyllä ole varma onko hänen hyvä olla yksin”.
Väleissä olemme edelleen, mutta itseäni suojatakseni on ollut pakko ottaa
hieman etäisyyttä, sen verran otin osumaa.
Vaikka itse ei samassa mittapuussa ole talousvaikeuksien kanssa paininut, niin kyllähän se, että rahaa on itselläni palanut puolen vuoden aikana tolkuttomasti ja moneen sellaiseen asiaan, joihin minulla ei ole ollut mitään vaikutusvaltaa, ahdistaa itseäkin. Tällä hetkellä 28 veroprosentti kiukuttaa tolkuttomasti, kun käteen voisi jäädä enemmänkin rahaa. Tämä mies tuskin on ainoa Suomessa, jonka talousvaikeudet ajavat mielenterveyden häiriöön. Mutta miten lähdet auttamaan toista, kun ne talouden avaimet eivät ole koskaan pysyneet hyppysissä?
Kun vielä asuimme yhdessä, mies sai pidettyä puoliaan ex-puolisoaan vastaan, mutta tilanne on ollut kuluneet 1,5 vuotta toivoton. En tunne muita lapsia, joita kuskataan lähes viikoittain yksityiselle lääkärille pienimmästäkin vaivasta, ja tästä "luksuksesta" kolmelle lapselle maksetaan älyttömän hintaista sairasvakuutusta. Tai miten pitää lähteä pääkaupunkiin ostamaan tavallisia sisäpelikenkiä "erikoisliikkeeseen", jotka maksavat 400 euroa, kun ihan ookoo-töppöset saisi vaikka oman kaupungin Budget Sportista alle satasella. Ja miksi ne jo ostetut ja edelleen sopivat vanhat töppöset eivät kelpaa?
Vaikea sanoa onko se masennuksen syytä, että jossakin vaiheessa luovuttaa myös talouden suhteen, ei välitä enää, vai onko se ihmisen oma luonteenpiirre. Exän kanssa ei jaksa riidellä, annetaan periksi, vaikka tietää, ettei pysty maksamaan. Aika kamalaa katsoa vierestä, mutta minkä teet :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti