Särkynyt sydän

Seuraa taas kaikkea muuta kuin sijoittamista...

En yleensä ole kateellinen ihminen, mutta olen aina ollut salaa kateellinen heille, jotka juhlivat (vähintään) 20 vuoden avioliittoa. En ole itse onnistunut löytämään kumppania, jonka kanssa olisi tällaisia meriittejä voinut juhlia. Tuskin löydänkään. Viisi vuotta kestänyt parisuhteeni tuli juuri päätökseen enkä voi kuin ihmetellä, miten viidessä minuutissakin voi kokea sellaisen määrän erilaisia tunteita kuten viha, helpotus, haikeus, suru. Päätös ei ollut minun, vaikka viime joulusta lähtien olen eroa pohtinut. Jouluna tapahtui jotakin sellaista, mitä en olisi ikinä uskonut miesystäväni minulle tekevän. Samankaltaista kohtelua sain pitkin kesää ja kun kaikki vain sanoivat, että ansaitsen parempaa, ajattelin, että sama kai se tässä on roikkua, sillä ketään toista en enää elämääni ota. Ikinä. Sydämeni on särjetty nyt niin monta kertaa, etten halua antaa sitä enää kenellekään.

Kai eron kuuluukin sattua ja aiheuttaa surua, sillä muuten kai koko parisuhde olisi ollut täysin merkityksetön? Vihan tunne kumpuaa siitä, mitä paskaa olen saanut nämä viisi vuotta kestää, miten minua on jälleen käytetty taloudellisesti hyväksi ja miten tulen jätetyksi hetkellä, jolloin elämä potkii muutenkin rajusti. Toisaalta siinä samassa mutavellissähän tämäkin tulee märehdittyä. Sisareni sairastui vakavasti ja sekin tuli saumaan, jossa vielä yhä toivun entisen työpaikkani aiheuttamasta vihasta, joka onneksi alkaa hiljalleen laantua. Aina tulee vain uusi syy vihaan. Sairaus. Ero.

Helpotuksen tuo se, että oikeastaan mikään ei muutu. Tähänhän minä olin jo tottunut. Yksinoloon. Ainoa asia, mitä olen ikinä halunnut, on ollut olla jollekin se ykkönen. Tai edes kolmonen. Ei se viimeinen kaikkien omien menojen ja harrastusten jälkeen. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että haluaisin roikkua toisessa ihmisessä 24/7, sillä en halua. Toisesta tuntuu niin pahalta, ettei hänellä ole minulle aikaa, joten on parempi erota. Ehkä se on häneltä reiluakin.

Pahin tunne kaikista on häpeä. Taas minä epäonnistuin. Vitun luuseri. Eihän tästä kehtaa kenellekään kertoa. Ei edes omille lapsille. Tai kerron, kunhan pystyn kertomaan itkemättä silmiäni päästä. Luulen, että pysymme kuitenkin kavereina, ja kavereinahan me parisuhdekin aloitettiin. Tiedän, että lapseni voivat hädän keskellä yhä soittaa hänelle apua pyytääkseen ja apua on saatavilla. Myös minulle.

Minä yritän nyt vain rämpiä päivästä toiseen. Onneksi uusi työni on voimavarani. Ja opinnoistani saan ajatukset muualle. Kyllä tämä tästä. Ja minulla on ihanat lapset, joilla (kop kop) näyttää menevät oikein hyvin elämässään tällä hetkellä.