Seuraa romaani...
10 vuotta sitten ajelin töihin eri paikkakunnalle ja lukuisia kertoja mietin jos ajaisin auton kovalla
ylinopeudella edessä olevaa kalliota päin. Toivoin myös usein, että katkaisisin
jalkani tai saisin jonkin ”kiltin” syövän, vaikkei sellaisia varsinaisesti ole
olemassakaan. Haaveilin kaikesta tuosta vain siksi, että olin uupunut.
Olen äärimmäisen ärsyyntynyt vallitsevasta
keskustelusta, jossa eläkkeellä tai eläkeiässä olevat ihmiset kokevat tehtäväkseen
kritisoida ”nykynuorisoa” uupumisesta. 10 vuotta sitten tein 60-tuntisia
työviikkoja. Minulla oli kaksi lasta päiväkodissa ja työmatkoihini kului kaksi
tuntia päivässä. Lapseni olivat siis 10 tuntia päivässä päiväkodissa, mistä
koin suunnattomasti huonoa omaatuntoa. Tein 8-16 opetustyöpäivän ja sen päälle joka
ilta tarkastin kokeita tai suunnittelin seuraavan päivän opetuksia. Jos satuit
sairastumaan ja jäämään sairaslomalle, jouduit silti tekemään opiskelijoille
tehtäviä, koska sijaista ei saatu. Et siis varsinaisesti saanut olla
sairaslomallakaan. Jokainen elo-syyskuu ja tammikuu toistuivat samanlaisina
60-tuntisina työviikkoina kuuden vuoden ajan. Elämä oli pelkkä työpäivien
laskemista seuraavaan lomaan. Tuolloin olin vielä kovin nuori enkä ehkä osannut
ajatella kaiken johtuvan huonosta johtamisesta saati, että tilanteesta pääsee
ulos vaihtamalla työpaikkaa. Olin aina elänyt jotenkin uskossa, että pitää olla
vakityöpaikka. Toisaalta uupuneena on vaikea vaihtaa työpaikkaa muutenkin,
koska pelkää, ettei jaksa uudessakaan työssä.
Toisessa työpaikassa, kolme
vuotta myöhemmin, sain vaihdevuosioireita 38-vuotiaana työstressistä. Esihenkilöni
oli työpaikkakiusaaja, pimitti tietoja, teki tihutöitä selän takana eikä
osannut johtaa koulutusorganisaatiota, koska ei hänellä ollut mitään substanssiakaan
siihen. Tällöin ajattelin hakevani ihan mitä tahansa työtä, jotta pääsisin pois
ja siten päädyin nykyiseen työtehtävääni.
Nykyisessä työssäni esihenkilö on
hyvä tyyppi ja hänelle voi sanoa suoraan, mitä ajattelee. Tästä olen saanut
kehityskeskusteluissa positiivista palautettakin, koska en kiemurtele, vaan
sanon suoraan, jos jokin asia on pielessä ja ehdotan vielä useimmiten, miten
sitä voisi lähteä korjaamaan. Silti on paljon asioita, joita ei korjata, koska
esihenkilölläni ei riitä osaaminen siihen. 4,5 vuoden sisään mahtuu yksi uupumusjakso
ja sen lisäksi jatkuvaa uupumuksen rajamailla taistelua. Ja siellä rajamailla
uidaan tälläkin hetkellä. Miksikö?
Kun toimenkuvaani muutettiin 4
vuotta sitten, siirryin kolmen naisen tiimiin. Aika nopeasti huomasin, että
istuimme kaikki kolme kaikissa samoissa palavereissa ja jos jotakin piti tehdä,
istuimme teamsissä, jossa kaksi katsoi, kun yksi liikutti hiirtä. Ja tämä on
tosi juttu enkä liioittele yhtään! Käytimme aikaamme siihen, että katsoimme,
kun yksi liikutti hiirtä eli teki asioita järjestelmään. Aika nopeasti totesin
esihenkilölleni, ettei tässä ole mitään järkeä. Ehdotuksestani kaikille
kolmelle jaettiin omat tehtävät ja istuimme ainoastaan omiin tehtäviin
liittyvissä palavereissa. Toinen tiimiläisistä kiitti vuolaasti minua ja sanoi,
että hän on yrittänyt saada muutosta jo pari vuotta, mutta mitään ei ole
tapahtunut. Kolmas kiukutteli kuin pieni lapsi, ettei hän suostu tähän.
Paljastui, että hän ei halua tehdä töitä eikä osaa tehdä töitä. Sen sijaan,
että esihenkilö olisi tarttunut toimeen ja perehdyttänyt tai hankkinut
henkilölle koulutusta, tämä nainen roikkui tiimissämme tekemättä mitään.
Hiljalleen tämä epäsuhta alkoi nakertamaan meidän kahden muun naisen
työmoraalia, koska me hukuimme työtehtäviin ja yksi ei tehnyt mitään. Vasta kun
valitimme esihenkilölle asiasta ja esihenkilö sanoi lusmulle deadlinen, tämä
teki työt. Ja hänpä oli niin fiksu, että otti tästä vielä ylityömääräyksen ja
teki viikonloppuina korkealla korvauksella tehtävät! Olimme kollegan kanssa
aivan hiilenä…
Kollegani jäi eläkkeelle ja olin
esihenkilölleni sanonut, etten aio jäädä kaksin lusmun kanssa, koska
työtehtävien epätasainen jakautuminen rassasi korvieni väliä suuresti. Lisäksi
minulla oli sellaista osaamista, jota kollegallani ei ollut ja tästä johtuen,
minulla oli, ja on edelleen, kolme suurta vastuualuetta yhteisten työtehtävien
lisäksi. Kollegallani oli aikaa tarkastella työni jälkeä ja antaa palautetta
virheen löytäessään. Esihenkilö ei edelleenkään puuttunut lusmun toimintaan,
vaan päätettiin palkata eläköityneen tilalle uusi henkilö. Sen sijaan, että
tiimiin olisi saatu haastattelussa suureksi innovoijaksi esittäytynyt henkilö,
saatiin samanlainen lusmu, joka istuu mieluiten palavereissa, jotka eivät liity
hänen tehtäviinsä millään tapaa ja heilastelee johtoryhmän jäsenten kanssa…
Kun pyysin esihenkilöltäni lupaa
virkavapaaseen, hän totesi, että kaikki kehitystehtävät laitetaan nyt sitten
jäihin. Ilmeisesti hän tiedostaa, etteivät nämä kaksi muuta naista tee töitä,
mutta hän ei osaa puuttua asiaan millään muotoa. Kollegoitteni ilmeet ja
äänensävyt muuttuivat kieltämättä kireiksi, kun kerroin virkavapaastani. Näin,
miten tukan alla mietittiin ”Joudunko minä nyt tekemään töitäkin palkkani
eteen?” Tämä etätyö on ihan huuhaata tällaisten ihmisten kanssa! Toinen kertoo
avoimesti, miten kuskaa työajalla yläkouluikäisiä lapsiaan joka päivä kouluun,
koulusta kotiin, kuskaa heitä treeneihin ja katselee urheilua tv:stä ja tämäkin
menee esihenkilöltä läpi.
Palautin eilen erään koulutehtävän opintoihini liittyen, jossa piti tarkastella työpaikkani toimintasuunnitelmaa kriisitilanteiden näkökulmasta. Totesin, että ei tätä johtamista taida kukaan työpaikallani hallita. "Ulkopuolisena" on helppoa löytää kehittämisenkohteita, mutta asenteeni on tällä hetkellä todella heikko ja ajattelin, että en aio lopputyötäni todellakaan ojentaa työnantajalleni eikä minulla mitään velvollisuutta siihen olekaan. Hajotkoon kaaokseensa! Tämän työn tekeminen ja oikeastaan näiden opintojen työstäminen, ovat saaneet entistä enemmän minut ymmärtämään, miten heikosti työpaikkaani johdetaan. Miten näin valtava koulutusorganisaatio pysyy edes pystyssä tällaisella johtamisella?
Minulla on ”aamukampa” kalenterissani.
Minulla on 35 työpäivää jäljellä ennen virkavapaatani. Se ei ole paljon.
Minulla on paperit vetämässä opinto-ohjaajaksi. Opiskelijavalinnat tehdään ensi
kuussa. En usko, että olen vahvoilla, koska minulla ei ole työkokemusta
opinto-ohjaajan tehtävistä enkä saa siitä lisäpisteitä. Ensi viikolla alkaa
yhteishaku ja olen hakemassa yamk-tutkintoa opiskelemaan. Seuraan jatkuvasti
avoimia työpaikkoja ja haen niitä paikkoja, joista olen kiinnostunut. Koska
tilanne ei työpaikalla miksikään muutu, on itse tehtävä ratkaisuja, ettei pälli
leviä täysin.
Arvaa miten käytin lomaviikkoni?
Remontoimalla. Muistan, miten joka päivä, kun tartuin maalitelaan, muutuin
vetovedolta vihaisemmaksi. Kävin maalatessani läpi työpaikkani epäreiluutta ja esihenkilöni
kommenttia ”Sitten me laitetaan kaikki kehitystehtävät jäihin.” Miten yhdelle
henkilölle voidaan kaataa kaikki? En palautunut lomalla lainkaan työstäni, vaan
sama viha on jatkanut kasvuaan sisälläni. Mutta. Enää 35 päivää.
Kerron vielä yhden esimerkin huonosta
johtajasta, joka on työurani varrelle mahtunut. Kun esihenkilö ystävystyy
työntekijän kanssa, hänestä tulee jopa niin sokea, että vaikka kaikki muut
kertovat työntekijän ottavan työajallaan hiustenpidennyksiä omassa
työhuoneessaan, esihenkilö kuittaa asian ”Ei voi pitää paikkaansa”. Hän ei käy
edes katsomassa pitääkö väite paikkaansa! Kun samaisen työntekijän ylitöitä
ihmeteltiin tämän tästä ja yllätys-yllätys, minä hänen työparinaan näin, ettei
hän tee asiakastyötä lainkaan eikä siten mitään työhön liittyvää, vaan hän on
ylitöissä sen takia, että hänen avomiehensä pääsee töistä klo 18, kun me muut
pääsimme jo klo 16, esihenkilöni toteaa, että kyllä se töitä tekee… Jep jep.
Näitä tarinoita riittää Suomessa valitettavan
monella muullakin. Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset uupuvat työssään. Omissa
tarinoissani kaikki kiteytyy äärimmäisen huonoon johtamiseen. Olenkin kaiholla
muistellut kahta aivan huikeaa naista, jotka olivat urani alkutaipaleella
esihenkilöinäni. Nämä YAMK-tutkinnot, joihin yhteishaussa aion hakea, tähtäävät esihenkilötyöhön ja mikäli opinnot
aukeavat, tiedän tasan tarkkaan, millainen esihenkilö minusta tulee, ja
millainen ei. Mikäli nämäkään opinnot eivät avaudu, vaihtoehtona ovat avoimen
yliopiston johtamisen opinnot. Minulla on siis plan a, b ja c. Pakko olla. Nykyisestä
työstä on päästävä pois.
Ja vaikka taloudellinen
tilanteeni ei tällä hetkellä ole loistava, meinaan yhden törsäyksen vielä
tehdä: hankkia äänikirja-sovelluksen, valita hyvän kirjan ja painua lenkille.
Lisäksi ilmoitan peruuttavani yhden harrastukseeni liittyvän koulutuksen, jonne
en alun perinkään halunnut mennä ja joka stressaa vietävästi. Itsestä on pakko
pitää huolta, koska kukaan muukaan ei sitä puolestani tee. Aamen.
