Onko omistusasunto ainoa oikea vaihtoehto asumismuotona?

Olen seurannut uutisointia, miten oman läänini kunta joutui Valtioministeriön selvitykseen palveluiden järjestämisen takia. Kunta kärsii monen muun (itseasiassa kaikkien!) samaan lääniin kuuluvien kaupunkien tapaan muuttotappiosta ja alhaisesta syntyvyydestä. Joku tovi sitten Yle uutisissa näytettiin miten eräässä pohjoisen kunnassa uudehkoa omakotitaloa ei saada myydyksi, koska ostajia ja kuntaan muuttajia ei yksinkertaisesti ole.

Meille suomalaisille on toitotettu vuosikymmeniä, miten järkevää on säästää omaa asuntoa varten. Omistusasunto on mielletty varallisuudeksi, josta saa turvaa vanhuuden kynnyksellä. Kirjoittelin taannoin koulutehtävää yamk-opintoihini liittyen, jossa pohdin sitä, miten esimerkiksi oma lapsuudenkotini kerrostalossa, 4h + k, oli arvoltaan 10 vuotta sitten 100.000 euroa äitini kuoltua. Kun isäni kuoli kuusi vuotta myöhemmin, asunnon arvo oli enää 42.000 €. Hiljan lapsuudenkotini yläkerrasta laitettiin myyntiin samankokoinen asunto 9.000 eurolla. Toki tähän 70-luvun kerrostaloon oli tulossa putkiremontti, mutta 10 vuodessa asuntojen arvo oli tippunut 90 %. Mietinpä sitäkin eläkeläispariskuntaa, joka osti lapsuudenkotini tuolla 42.000 eurolla ja minkä verran heitä ketuttaa asunnon arvon romahtaminen vain neljässä vuodessa.

Kun itse ostin tammikuussa rivitalon pätkäni, pohdin paljon sitä, kuinka paljon tähän kannattaa tehdä remonttia ja sitä, saanko omiani edes takaisin. Muistissa on edelleen rintamamiestalon remontti, johon hassasin 50.000 euroa saamatta senttiäkään takaisin. Nykyisessä asunnossa remonttini koostui maaleista, tapeteista ja yhdestä kaapista. Lattiat tekisi mieli uusia ja keittiötä päivittää, tosin kevyesti. Mutta saanko rahojani takaisin? Lapset asuvat tässä enää max 5 vuotta eikä yksin kannata asua 100-neliöisessä asunnossa.

Jonkin verran olen miettinyt sitäkin kannattaako asuntolainaan tehdä ylimääräisiä lyhennyksiä vai säästäisikö/ sijoittaisi ne rahat mieluummin, jos asunnon myynnistä ei saakaan niin paljon kuin toivoisi. Ja kun jossakin vaiheessa myyn tämän, kannattaako uuden asunnon ostaminen? Koen, että enää minulla ei ole varaa samanlaisiin taloudellisiin virheisiin, joita viime vuosina on tullut tehtyä. Vai muuttaisiko sitä lasten perässä heidän opiskelukaupunkiin vuokralle tai aso-asuntoon. Niistä pääsee helpommin eroon kuin omistusasunnosta. Todella tarkkaan sitä varmastikin joutuu pohtimaan, että mistä ja millaisen asunnon hankkii. Lasten kanssa en ole koskaan ajatellut, että ostaisin meille kodin myyntivoitto silmissä kiiluen. Olen kuvitellut aina ostaneeni meille sen lopullisen kodin, mutta metsään on valinnat menneet 😉 Jäätyäni nyt yksin, huomaanpohtivani näitä asioita erityisen paljon.

Onko ketään muuta mietityttänyt se, saako omasta kodista omansa takaisin myydessä ja onko omistusasunto enää kannattavaa?

Särkynyt sydän

Seuraa taas kaikkea muuta kuin sijoittamista...

En yleensä ole kateellinen ihminen, mutta olen aina ollut salaa kateellinen heille, jotka juhlivat (vähintään) 20 vuoden avioliittoa. En ole itse onnistunut löytämään kumppania, jonka kanssa olisi tällaisia meriittejä voinut juhlia. Tuskin löydänkään. Viisi vuotta kestänyt parisuhteeni tuli juuri päätökseen enkä voi kuin ihmetellä, miten viidessä minuutissakin voi kokea sellaisen määrän erilaisia tunteita kuten viha, helpotus, haikeus, suru. Päätös ei ollut minun, vaikka viime joulusta lähtien olen eroa pohtinut. Jouluna tapahtui jotakin sellaista, mitä en olisi ikinä uskonut miesystäväni minulle tekevän. Samankaltaista kohtelua sain pitkin kesää ja kun kaikki vain sanoivat, että ansaitsen parempaa, ajattelin, että sama kai se tässä on roikkua, sillä ketään toista en enää elämääni ota. Ikinä. Sydämeni on särjetty nyt niin monta kertaa, etten halua antaa sitä enää kenellekään.

Kai eron kuuluukin sattua ja aiheuttaa surua, sillä muuten kai koko parisuhde olisi ollut täysin merkityksetön? Vihan tunne kumpuaa siitä, mitä paskaa olen saanut nämä viisi vuotta kestää, miten minua on jälleen käytetty taloudellisesti hyväksi ja miten tulen jätetyksi hetkellä, jolloin elämä potkii muutenkin rajusti. Toisaalta siinä samassa mutavellissähän tämäkin tulee märehdittyä. Sisareni sairastui vakavasti ja sekin tuli saumaan, jossa vielä yhä toivun entisen työpaikkani aiheuttamasta vihasta, joka onneksi alkaa hiljalleen laantua. Aina tulee vain uusi syy vihaan. Sairaus. Ero.

Helpotuksen tuo se, että oikeastaan mikään ei muutu. Tähänhän minä olin jo tottunut. Yksinoloon. Ainoa asia, mitä olen ikinä halunnut, on ollut olla jollekin se ykkönen. Tai edes kolmonen. Ei se viimeinen kaikkien omien menojen ja harrastusten jälkeen. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että haluaisin roikkua toisessa ihmisessä 24/7, sillä en halua. Toisesta tuntuu niin pahalta, ettei hänellä ole minulle aikaa, joten on parempi erota. Ehkä se on häneltä reiluakin.

Pahin tunne kaikista on häpeä. Taas minä epäonnistuin. Vitun luuseri. Eihän tästä kehtaa kenellekään kertoa. Ei edes omille lapsille. Tai kerron, kunhan pystyn kertomaan itkemättä silmiäni päästä. Luulen, että pysymme kuitenkin kavereina, ja kavereinahan me parisuhdekin aloitettiin. Tiedän, että lapseni voivat hädän keskellä yhä soittaa hänelle apua pyytääkseen ja apua on saatavilla. Myös minulle.

Minä yritän nyt vain rämpiä päivästä toiseen. Onneksi uusi työni on voimavarani. Ja opinnoistani saan ajatukset muualle. Kyllä tämä tästä. Ja minulla on ihanat lapset, joilla (kop kop) näyttää menevät oikein hyvin elämässään tällä hetkellä. 

Nuoren sijoitukset

Esikoiseni täyttää ensi vuonna 18. Olen hänen syntymästään lähtien säästänyt hänelle joka kk pieniä summia sekä laittanut syntymäpäivinä lahjaksi saadut rahat säästöön. Esikoiseni on myös kahtena kesänä ollut kesätöissä ja nämäkin rahat ovat säästötilillä.

Esikoiseni varallisuus näyttää tällä hetkellä tältä:

• osakkeet 3.952

• rahasto 1.553,00

• säästötili 2.190,31

  Yhteensä: 7.695,31

Koska lapsilisä päättyi 17 ikävuoteen, nuoreni saa Kelalta opintotukea lukio-opintoihinsa 43,15 euroa kuukaudessa. Opintorahan summaan vaikuttavat minun tuloni. Sovimme, että minä en enää jatkossa kuukausirahaa maksa, vaan nuoren kuukausiraha on jatkossa opintoraha ja tuon summan pitää riittää hankintoihin.

Tuo täysi-ikäisyyden lähestyminen on mietityttänyt itseäni nyt kovasti. Nuoreni on fiksu kaveri, mutta välillä hänelläkin pää leijuu pilvien yläpuolella ja pelkään, että sijoitussalkku isketään välittömästi lihoiksi ja lähdetään etelään kavereiden kanssa reissuun. Jos näin ei tapahtuisi, vaan nuori päättäisi jatkaa sijoittamista, seuraavana pohdituttavat lukion jälkeisten opintojen opintotuki ja -laina sekä osinkojen vaikutus opintotukeen. Toisaalta tänä vuonna osingot olivat vain 147,82 € (netto), joten ehkä murehdin tätä liikaa.

En aikoinaan lähtenyt hankkimaan lapsilleni osakesäästötiliä, sillä sijoitussalkku oli todella pitkään miinusmerkkinen ja osakkeet ymmärrykseni mukaan olisi pitänyt myydä ja ostaa uudelleen osakesäästötilin puolelle. Nyt piristystä osakkeiden suhteen on tullut mukavasti ja enää pari osaketta on miinumerkkisiä. Olen pohtinut olisiko viisautta myydä osakkeet nyt hyvällä voitolla ja siirtää vaikkapa indeksirahastoon vai yrittää saada nuori innostumaan osakesijoittamisesta niin, että hän jatkaisi vaikkapa vain osingoilla sijoittamista, jotta oma varallisuus karttuisi pikku hiljaa? Jatkaisinko itse yhä 15€/kk rahastosäästämistä täysi-ikäisyyden jälkeen? Salainen haaveeni oli saada molemmille lapsille 10.000 euron salkut kasaan ennen täysi-ikäisyyttä, mutta salaiseksi haaveeksi tämä jää ainakin esikoiseni kohdalla. Kuinka sinä toimisit?

Toinen asia, mikä tulee muuttumaan esikoiseni osalta hänen täytettyään 18 vuotta, on elatusmaksu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että etävanhemman ei tarvitse maksaa enää euroakaan lapsestamme, vaan minä kustannan kaiken jatkossa yksin. Nuori voi pyytää isäänsä kustantamaan osan kuluistaan, mutta isän ei ole pakko mitään maksaa. Elatusapua olen saanut 250€/ lapsi, mikä on isästä varmasti tuntunut isolta kuluerältä kuluneet 13 vuotta. Vertauksena Kela maksaa 198€/ lapsi elatusmaksua, mikäli etävanhempi kieltäytyy maksamasta elatustukea, ja perii tämän ulosoton kautta. Olen siis alimpaan mahdolliseen elatustukeen verrattuna saanut 104€/kk enemmän kuin mitä olisin Kelan kautta saanut.

Esikoiseni haave on päästä yliopistoon opiskelemaan ja mitä julkista keskustelua tällä hetkellä on seurannut, yliopisto-opintoja varten opintolainaa otetaan keskimäärin 26.000 euroa. Lainan kokonaiskustannukset mukaan lukien, hintalappu voi olla jopa yli 40.000 euroa. Ei paljon yksinhuoltaja-äitiä naurata eikä varmasti opiskelijoitakaan. Tähänkin peilaten olen miettinyt, että pitäisikö nuoreni yrittää selviytyä säästöillään opinnoistaan mahdollisimman pitkään, sitten, kun sen aika koittaa, vai ylläpitää sijoitussalkkua sivussa ja elää puhtaasti lainarahalla?

Äitinä sitä kovasti haluaisi, että lapsi saisi hyvät eväät omaan elämäänsä ja saisi vauraamman elämän kuin mitä itsellä on ollut. Ja vaikka miten on yrittänyt lapsistaan kasvattaa fiksuja rahankäyttäjiä, ikinä ei voi etukäteen tietää, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun hartaasti säästetyt eurot siirtyvät nuoren käsiin.

Pohtiiko joku muu samankaltaisia asioita ja miten olette näitä asioita ratkoneet?