Kuka vierelles jää?

Jos elämässä jokin on varmaa, se on kuolema. Kuolema kohtaa meistä jokaisen ennemmin tai myöhemmin. Kun on koko kesän tehnyt töitä osastolla, jossa kuolema vierailee pahimmillaan useita kertoja viikossa, sitä on seurannut läheisiä, joita kuolema koskettaa eniten. 

Kohdalleni on osunut potilaita, joista näkee miten rakastettu henkilö vainaja on ollut surevien läheisten kautta. Sitten on heitä, jotka kuolinuutisen kuullessaan kiiruhtavat ensi kertaa paikalle sankoin joukoin ja linnoittautuvat useiksi tunneiksi vainajan kanssa potilashuoneeseen, ja myös heitä, joita ei käy kukaan tapaamassa. Liian usein se on hoitaja, joka löytää vainajan, joka on menehtynyt täysin yksin. Toisinaan se on hoitaja, minä, joka istun vainajan vieressä, silitän ja pidän kädestä, koska en kestä ajatusta, että ihminen on viimeiset päivänsä ja hetkensä aivan yksin. Kaikille meille ei riitä läheisiä ja se on minusta äärimmäisen surullista.

Jotta kuolema ei olisi täysin mustavalkoista, monesti näkee myös sitä, miten vainaja, jonka luona käy valtavasti omaisia, odottaa, että kaikki omaiset ovat piipahtamassa vaikkapa ruokailemassa, jotta kuoleva saa kaikessa rauhassa ottaa viimeisen henkäyksensä. Hoitajan hälyttämät omaiset rientävät paikalle hirveän syyllisyyden taakkansa kanssa: ”Miksi lähdin? Miksi jätin hänet (kuolevan) yksin?”

Joskus kuoleva odottaa sitä tiettyä viimeistä vierailijaa, ja kuullessaan vierailijan äänen, luovuttaa viimein taistelunsa. Joskus lähteminen, elämästä luopuminen, on saattohoidossa olevalle liian tuskaisaa. Tuskan huutoa, ahdistusta on raskasta kuunnella jopa ammattilaisena. Joskus rauhoittelu ja silittäminen auttavat ainakin hetkeksi, mutta jossakin vaiheessa ei auta kuin lääkitä, lääkitä ja lääkitä…

Kaikista kaameinta on ollut nähdä, kun perintöä aletaan jakamaan, vaikka vainaja vieressä on yhä lämmin. Kiire saada omansa, tai edes jotakin, on ällistyttävä. Potilashuoneiden seinät pitävät sisällään mitä kummallisimpia keskusteluja, joihin me hoitajat välillä vahingossa joudumme kuuntelijan rooliin.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kulunut kesä olisi ollut raskas. Vaikka olen koko sairaanhoitajan työurani hoitanut syöpäsairaita ja tehnyt saattohoitotyötä, en ole päässyt kyynistymään. Siksi tätä työtä on ollut hyvä tehdä pätkissä. Kun teen sairaanhoitajan työtä, annan itsestäni 120% ja tiedän olevani hyvä hoitaja sekä potilaalle että omaisille. Tuo 120% kuitenkin syö minua, kuluttaa. Koko kesä on mennyt zombina. Elämä on soljunut työvuorosta seuraavaan. Kolme, neljä viikkoa on saattanut mennä yhden päivän vapailla, jotka olen istunut pihalla ja tuijottanut piha-aitaa, koska en jaksa muutakaan. Olen saanut omilta läheisiltäni kritiikkiä, kun minua ei näy missään tai en jaksa mitään. Jatkuvasti mietin, missä välissä siivoan, käyn kaupassa, teen lapsille ruokaa, pesen pyykkiä jne. Ei minusta ole enää 3-vuorotyöhön eikä varsinkaan tällaisilla työvuoroilla, joita itse olen tehnyt. Tätä kirjoittaessani valmistaudun viimeiseen kuuden työvuoron putkeen. Rehellisesti sanottuna, en jaksaisi enää ainuttakaan vuoroa.

Kun 22-vuotiaana ensimmäisen kerran päädyin sairaanhoitajan opinnoissani työharjoitteluun syöpätautien vuodeosastolle, muistan erään naispotilaan, joka muistutti minua elämään täysillä. Hän oli yli 40-vuotias ja parantumattomasti sairas. Häneltä jäi niin paljon elämättä ja kokematta ja hän oli siitä surullinen. Muistan, miten parikymppinen minäni imi sitä kaikkea viisautta ja elämänkokemusta potilaistani. Ja nyt, 20 vuotta myöhemmin, istun edelleen samojen kysymysten äärellä: onko tässä kaikessa mitään järkeä, koska kukaan ei tiedä kuinka paljon aikaa meillä on jäljellä? Toisella olkapäälläni se toinen minäni huikkaa, muista elää täysillä!

Kun ikäiseni perheenäiti taannoin nukkui pois, jäin miettimään ketkä minun vierelläni istuisivat vai istuisiko kukaan? Kuka sinun vierellesi jää? Miten sinä olet valmistautunut kuolemaan? Itse ajattelen, että minun ei oikeastaan tarvitse valmistautua. Kaikki jää lapsilleni, joista ensimmäinen täyttää 18 ensi vuonna. Hän, jos kuka, ottaa kopin pikku siskostaan. Tosin, en ajatellut päivieni vielä olevan luetut. Luulenpa myös, että unohdan kuoleman, ainakin hetkeksi, kun saan seuraavan työputkeni valmiiksi ja pääsen takaisin nuorten pariin, joilla elämän suurin murhe lienee koulun toimimaton ilmastointi, hiestä valuva meikki ja kuumuuden aiheuttama väsymys. Oikeastaan odotan sitä todenteolla. 

Kesäkuun kuukausikatsaus

Tätä kuukausikatsausta onkin vaihteeksi kiva kirjoittaa :) Vaikka menoja kertyi tyttären rippijuhlista ja hänen syntymäpäivistään, kesälomarahat ja lopputili saivat säästötilini taas sellaisille luvuille, että voin hengittää. Lisäperintöveronkin maksoin pois, joten nyt ei pitäisi tulla mitään isoja kulueriä, vaan nyt voisi tästä eteenpäin keskittyä säästämiseen ja sijoittamiseen. Toki aikahan sen taas näyttää miten käy.

Reilu puolet sairaanhoitajan pestistäni on jo takana ja alle kk:n päästä aloittelen uudessa työssäni. Järkyttävintä on ollut väsymys, joka johtuu 3-vuorotyöstä ja kaiken uuden opettelusta. Sairaanhoitajien palkkakin on aivan järkyttävän huono työtehtäviin nähden... Miten hoitoalaa ei oikeasti arvosteta? Jos olisin jäänyt sairaanhoitajaksi, olisi minun todennäköisesti pitänyt luopua autosta ja kenties muuttaa kerrostaloasuntoon, koska ei tällä palkalla makseta sitä, mitä normaalisti maksan. Palkanlaskija ei ole vieläkään saanut edes kokemuslisiäni laskettua palkkaan, mikä ei sinänsä yllätä tällä palkanlaskijalla, joten saan matalinta ”aloittelijan” palkkaa. Siitä huolimatta, tämä on ollut äärimmäisen hyvä työkokemus ja poikihan se minulle uuden työpaikankin. Mutta... mennään itse kesäkuun lukuihin!

Tulot kesäkuussa: 8.094,32€

Tulot koostuivat kesäkuussa vanhasta työstäni saaduista kesälomarahoista ja lopputilistä, sairaanhoitajan palkasta ja lisistä sekä elatusmaksuista ja lapsilisistä.

SÄÄNNÖLLISET MENOT:	€	YLIMÄÄRÄISET MENOT:	€
Yhtiövastike (sis. vesimaksun)	475,00	Lapset	291,00
Lainan lyhennys	551,00	Pojan kielikoulumatka	200,00
Sähkö	57,28	Vaatteet	53,03
Puhelin (oma + lasten) + netti	98,10	Ulkokalusteiden pehmusteet	59,90
Netflix	9,49	Oikeusrekisterikeskus	6,00
Spotify (perhe)	19,99	Lisäperintövero	1900,00
Ruoka- ja päivittäistavarat	1129,63	Kiinteistövero	84,37
Laskutili	500,00
Lasten kk-raha	64,00
Lasten kuntosalijäsenyys	34,90
Bensa	51,75
Yhteensä	2 991,14		2594,30

Ruokamenot nousivat entisestään, mutta valmistin tyttäreni kanssa itse kaikki rippijuhlien tarjottavat. Lisäksi maksoin tyttärelleni palkkion avusta, sillä en olisi mitenkään selvinnyt ilman häntä. ”Lapset”-osio kattaa myös rippilahjan sekä synttärilahjan. Pojan kielikoulumatkan osamaksu, 200€, tuli myös kesäkuussa maksettavaksi. Rippijuhlia varten tuli myös hieman vaatekuluja lasten osalta, mutta maltillisesti. Rippijuhlien takia myös uusin ulkokalusteiden pehmusteet, 59,90€.

Loppuun ärsyttävimmät kulut eli lisäperintövero ja kiinteistövero kummisetäni talosta. Oikeusrekisterikeskuksesta hankin todistuksen opettajan pestiä varten.

Menot kesäkuussa: 5585,44€

Sijoitukset	€
Lapset	30,00
Nordnet Suomi Indeksi	20,00
Seligson Pharma	25,00
Seligson Brands	25,00
Osakkeet	0
Yhteensä	100€

Minulla on tänä vuonna ollut tasan kaksi kuukautta, jotka ovat päätyneet positiiviseen tulokseen, ja tämä on toinen niistä. Edellinen oli maaliskuussa. En kuitenkaan ole vielä samoissa varallisuuden lukemissa kuin tammikuussa, mutta kirittävää on enää 330,20€ ja siihen pääsen ensi kuussa.

Vaikka tuolla alussa kerroin helpottuneeni säästötilini summasta, ei se vielä ole se täydellinen helpotus eli 10.000€, mutta mikäli nyt ei mitään yllätyksiä tule, siihen päästään kyllä ennen vuoden loppua.

Varallisuus	31.05.25	30.06.25	Muutos
Osakkeet	0	0	0,00
Indeksirahastot	714,03	773,06	59,03
Hätävara-tili	2.050,17	4.440,39	2.390,22
Asunto	108.000	108.000	0,00
Kiinteistö	22.500	22.500	0,00
Asuntolaina	- 95.541,83	- 95.254,87	286,96
Yhteensä	37.722,37	40.458,58	2.736,21

Miltä sinun kesäkuu näytti?

Kaksi irtisanoutumista ja uusi työsopimus – päivässä

Olen jo aiemmin vuodattanut työpaikkani haasteista. Koska olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, hyppäsin virkavapaalle jo jokunen tovi sitten loman kautta. Ensimmäinen lomaviikko meni jonkinlaisessa ”raivossa” ja sen purkamisessa. Tuli tehtyä remonttia, tuli laitettua pihaa. Yritin purkaa työstä johtuvaa pahaa oloa tekemiseen. Olin sairaslomalla alkuvuodesta ja silloin muistan, miten maalasin asuntoni seiniä ja tulin veto vedolta entistä vihaisemmaksi. Jo tuolloin päätin, että nyt on pakko tehdä jokin peliliike ja lähteä pois tai olen loputtoman pitkällä pällilomalla.  

Mikä siellä töissä sitten mätti? Meillä oli erittäin hyvä tiimi, kunnes tiimiimme tuli naishenkilö, joka hyvin nopeasti alkoi päälle päsmäröimään. Ääntä riitti enemmän kuin itse työntekoa ja hän halusi olla kaiken maailman kissanristiäisissä päsmäröimässä. Kerran katselin, kun hän tunnin lajitteli tusseja työhuoneemme pöydille, vaikka oikeita töitäkin olisi ollut. Tämä nainen raahasi työpaikallemme miehensäkin, joka ei ollut pätevä tehtävään, johon hänet aivan puun takaa vakinaistettiin. Kenenkään muun kohdalla ei voitu ikinä tehdä poikkeusta tutkinnon suhteen, mutta tämän kohdalla tehtiin. Mies nappasi vieläpä täydet kokemuslisät, koska oli pitänyt noin koko ikänsä terpsikerhoa. Minä, opettajan koulutuksellani, 5 vuotta yliopistossa opiskelleena maisterina, en saanut täysiä ikälisiä tullessani, koska mm. sairaanhoitajan työtäni ei katsottu työkokemukseksi. Hienoa, että tanssiopettajan hommat kelpaavat. Kaikki tämä sai jo eri puraa aikaan tiimissämme, mutta tiimipalavereissa aviopari otti koko shown haltuunsa. Pian siellä ei kukaan muu enää suunvuoroa saanutkaan ja me kaikki, vuosia talossa olleet, teimme heidän mielestään kaiken väärin. Hiljalleen alkoi kuulua juttua, miten etätöissä kotona katseltiin telkkarista kaikki urheilukisat, mitä sattui tulemaan. Miten lapsia kuskattiin työpäivän aikana kouluun ja koulusta sekä harrastuksiin. Töitä kuulemma tehtiin futiskentän parkkipaikalla. Kaikki tämä oli esimiehellemme ok ja joka kerta, kun joku esitti poikkeavan mielipiteen pariskunnan puuhista, heidät vaiennettiin. Nostimme kissaa pöydälle lukuisia kertoja, mutta esimiehemme oli niin pariskunnan pauloissa, että ignoorasi miehen alko-ongelman, joka viikkoiset sairaspoissaolot, tekemättömät työt ja lista vain jatkuu... Rouva myöskään ei ollut innokas töiden tekijä, joten työpino itselläni useimmiten lisääntyi. Tai jos töitä ei ollut, rouvalla niitä oli sitäkin enemmän, ainakin hänen itsensä mukaan.

Siispä kun maalasin seiniä, läpi kävin raivoani tätä pariskuntaa, esimiestäni ja toista lusmua kollegaani kohtaan. Välillä suorastaan pelästyinkin sitä, miten paljon vihaa minussa olikaan: Miten kukaan ei puutu väärinkäytöksiin? Mutta parin viikon jälkeen helpotti. Loma hupeni ja aloitin työt sairaalassa sairaanhoitajana. Pari ensimmäistä viikkoa meni kuherruskuukautena, kunnes sielläkin alkoi paljastua huono työilmapiiri. 3-kymppiset lapsettomat sairaanhoitajat istuvat Tinderissä. Ei paljoa hetkauta mikäli potilas soittaa kelloa, osaston ovikello soi tai päivystyspotilaita pukkaa. Sijaisena ei uskalla asioihin oikein puuttuakaan. On vain nieltävä, juostava itse tukka putkella ja tehtävä työt. Huonosta ilmapiiristä kertoi sekin, että yksi neuvoo tekemään asian näin, toinen sanoo ensimmäisen neuvovan väärin ja kolmas kertoo miten asia pitäisi oikeasti tehdä. Kerran totesinkin, etten opi ikinä osaston tavoille, koska kaikki neuvovat eri tavalla tekemään asiat. ”Joo, tää on tällainen viidakko, jossa pitää vaan selviytyä”, kollega sanoi. Esimiestä olen nähnyt kaksi kertaa kuukauden aikana. Kaikki paperit, joita olen hänelle toimittanut, ovat edelleen hänen lokerossaan hoitamatta, kuten vaikkapa lääkelupani.

Parisen viikkoa sitten kävin melkoista tunteiden vuoristorataa mielessäni. Kolmivuorotyö ei oikein yksinhuoltajalle sovellu. Elän vapaasta vapaaseen ja mietin missä välissä ennätän tehdä lapsille ruuan, käydä kaupassa, pestä pyykkiä ja järjestää tyttären rippijuhlia. Tytär on kyllä auttanut kotiaskareissa yllättävän paljon, mutta silti arjen pyörittäminen on ollut melko haastavaa. Olen välillä jopa itkenyt, etten halua takaisin vanhaan työhöni, vaikka virkavapaata olisi jäljellä puolet. Samaan putkeen olen miettinyt, etten halua jäädä tällekään osastolle, jos täällä ihmiset eivät tule keskenään juttuun ja eräät tosiaan käyttävät sen työvuoron kansliassa Tinderin selaamiseen. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, silmiini osui eräs työpaikkahakemus. Jostakin syystä siitä ei ollut tullut ilmoitusta s-postiini. Ko. työpaikassa sattui olemaan vielä entinen opiskelukaverini töissä ja hän suostui ilomielin suosittelijakseni. 2,5 tuntia hioin hakemusta, lähetin sen ja kahden tunnin päästä kävi jo kutsu työhaastatteluun. Muutama päivä myöhemmin ajoin naapuripitäjään haastatteluun, josta kuitenkin lähdin itku silmässä: ei mennyt hyvin. Kaikki kysymykset, joita minulta kysyttiin ja joihin mielestäni vastasin asiallisesti (työ)kokemuksen syvällä rintaäänellä, niihin ei reagoitu mitenkään! Jäin joka kerta miettimään enkö ymmärtänyt kysymystä, vastasinko muka niin väärin vai mikseivät nämä reagoi lainkaan? Ennätin jo laittaa kaverilleni viestin, että toivottavasti en nolannut häntä suosittelijana, koska niin huonosti meni haastattelu. Hän vastasi muutama päivä myöhemmin, että hänelle oli soitettu ja kerrottu, että haastattelu meni tosi hyvin ja olivat kovasti kysyneet millainen tyyppi olen. Ja kohta minulle soitettiinkin, että paikka on minun. MINUN! Palkka nousee viimein tasolle, jota olen kaivannut: 4.500€. Aamen. Ja lomat... minulla on lomaakin syksyn aikana. Ja perehdytysjakso... Tuntui kuin olisin voittanut lotossa.

Seuraava haaste olikin sitten se, että miten purkaa määräaikainen työsuhteeni. Se onneksi kävi helposti ja esimies oli ymmärtäväinen. Niinpä minä täräytin tänään sairaanhoitajan tehtävistäni irtisanomishakemuksen ja vanhasta työstäni toisen sekä allekirjoitin uuden työsopimuksen. Ei ole tällaista päivää ollut aiemmin.

Kauaa se ilo ei sitten kestänytkään... Tämä vakituinen työ, josta irtisanoin itseni ja josta olen raivoa kokenut... Ainoa asia, mikä esimiehelläni oli minulle, oli ”Oletko palauttanut avaimet?” Ei mitään muuta. Olin aika sanaton. 5 vuotta olen kehittänyt järjestelmää, hoitanut kaikkien sijaisuuksia, perehdyttänyt uudet työntekijät, loputon joustaminen... Oletko palauttanut avaimet. Kiitos esimieheni. Tämä oli paras palaute, jonka kukaan olisi ikinä voinut saada. Toivottavasti kirjoitat tämän työtodistukseeni: palautti avaimet. En voi kuvailla, miten sanoinkuvaamattoman kiitollinen olen uudesta työpaikasta.