Työtodistus

Pyydettyäni jo kolmatta kertaa työtodistusta kesätöistäni sairaalassa, sain sen viimein. Kesän esihenkilöni pyysi myös palautetta osastolta, sillä osasto sai työpaikkakyselyssä heikoimmat pisteet työilmapiirin suhteen koko hyvinvointialueen osalta. En yllättynyt. Olin alla olevan tekstin kirjoittanut jo kesällä jäätävän ketutuksen keskellä, mutten koskaan julkaissut sitä, koska se on todellakin kirjoitettu vihaisena... Päädyin nyt postaamaan tekstin, sillä jouduin kaivelemaan muistiani, että mikä siellä osastolla olikaan pielessä, jotta voisin vastata tälle esihenkilölle. Ihan ei palaute lähde näin äkäisessä muodossa, mutta tämä teksti ehkä kuvaa sitä fiilistä, mikä itselläni oli koko kesän ajan.

Uudessa työpaikassa on aina herkullista seurata miten eri henkilöt käyttäytyvät toinen toisiaan kohtaan ja miten töitä johdetaan. Tällä osastolla lähiesimiestä näki paikalla kerran viikossa, jos sitäkään. Kun ei ole esihenkilöä, hiiret alkavat pomppimaan pöydillä ja vahvimmat nappaavat vallan. Seuraa kaaos.

Kukaan ei tiedä miten asioita pitäisi tehdä oikein. Ensimmäisen kuukauden aikana tuntui, etten osaa tehdä mitään oikein. Henkilö A neuvoo tekemään näin, B tulee sanomaan, ettei missään nimessä saa tehdä näin ja C kumoaa molemmat tarjoamalla oman vaihtoehtoisen näkemyksensä. Aika nopeasti opin lukemaan, ketä en ainakaan kuuntele ja se oli osaston besserwisser-lähihoitaja, joka mielestään oli yhtä viisas ja tietäväinen kuin lääkäri. Tosin lääkäri aina kumosi jokaisen hänen ehdotuksensa… Oli melkoisen kuluttavaa alussa, kun työtä tehtiin aina sen mukaan, kuka sattui olemaan työvuorossa. Seuraavan kanssa toimittiin taas eri tavalla jne.

Selkään puukottaminen. Ai, miten me naiset rakastetaankaan tätä! Kun A ja B neuvoivat väärin, C päättää haukkua minulle sekä A:n ja B:n. B myös kuulemma juoruaa asiat ja kaikki kauhistelevat, miten hän päästää sammakoita suustaan potilaiden ja omaisten kuullen. Sen sijaan, että joku hänelle sanoisi nätisti, että ”hei, ei omaisten kuullen näitä juttuja”, ihminen teilataan täysin imbesilliksi idiootiksi koko työyhteisön kesken. Ko. hoitaja sattuu olemaan yksi empaattisimmista hoitajista, mutta kyllä, hän päästelee sammakoita suustaan ja useimmiten aina väärässä kohdassa.

Sota. A ja B kuulevat, mitä heistä puhutaan. A:lla ja B:llä on kavereita osastolla, jotka kertovat, mitä C on heistä puhunut. Jätän mielikuvituksenne varaan loput…

Kaikki välineet ovat aina loppu. Kun kukaan ei johda päivittäistyötä, ketään ei kiinnosta mikään ”ylimääräinen työ" tai kaikki ”ylimääräinen työ” kuuluu yökölle, joka ilmeisesti ei tiedä, että hänelle kuuluu kaikki se ”ylimääräinen työ”, joten varastot, kärryt, kaikki jää täydentämättä. Monta kertaa on päässyt itseltänikin mielessäni kirosana, kun tarvitset kiireesti jotakin instrumenttiä, joka pitäisi olla osastolla, mutta sitä ei ole, koska kukaan ei ole kaappeja täydentänyt, ennen kuin itse sen homman teet.

On ihan ok selata Tinderiä kaikissa työvuoroissa. Kun ei ole sitä esihenkilöä, joka tulisi joskus katsomaan, miten hoitaja istuu kansliassa jalat pöydällä ja selaa kaverin kanssa tinderiä, kirjoittelee tinder-matcheilleen ja jättää kaikki työt tekemättä, loput työvuorossa olevista painaa savu korvista noussen tekemässä näiden lusmujen työt. Seuraa ”toivottavasti en ole enää ikinä tuon kanssa samassa työvuorossa…”

Potilaskelloihin ei ole pakko vastata, jos ei halua. Aina löytyy joku innokkaampi, joka tekee jo muutenkin tinder-hoitajan tekemättömiä töitä ja juoksee vielä potilaskellotkin, ettei vahingossakaan häiritse mahdollista pariutumista. Kun riittävän vittuuntuneella sävyllä kiireessä huikkaat, että voisiko joku muukin vastata kelloihin, tinder-hoitaja saattaa ehkä nostaa takapuolensa penkistä ja lähteä katsomaan pitääkö muka jotain tehdä. Mutta huom. vain ”saattaa”.

Ai miten niin on huono työilmapiiri? Ihan yllätyksenäkö tuli kaikille? Itse ei uskalla kenellekään sanoa mitään, koska tietää, että ko. henkilö aivan takuuvarmasti kertoo tietonsa seuraavalle.

Minusta on tullut immuuni näille työtä karttaville ihmisille. Puhutaan, että parikymppiset muuttavat työn tekemistä, mutta kyllä sitä on valitettavasti jo ennättäneet muutkin tehdä. Tehdään tuplavuoroja, ja jo aamun aikana ollaan niin väsyneitä, ettei jakseta edes aamun töitä tehdä. Iltavuoroissa ei tehdä mitään ja sitten nautitaan runsaista vapaista, jotta voidaan tulla laiskottelemaan takaisin töihin muiden kustannuksella. Tai sitten ne, jotka tekevät vain yhtä vuoroa kerrallaan, sanovat, etteivät he ole tiputtaneet verta/ aloittaneet kipupumppua/ osaa tehdä jotakin muuta asiaa, eivätkä halua opetellakaan asiaa toisen hoitajan kanssa, ettei vahingossakaan sido itseään potilaaseen hieman pitemmäksi aikaa kuin on pakko. Tätä samaa esiintyi edellisessä työpaikassanikin ja edelleen kysyn, missä helvetissä ovat tänä päivänä esihenkilöt, jotka puuttuisivat näihin tilanteisiin? Miten voidaan saada samaa palkkaa työstä, jossa toisten ei tarvitse tehdä eikä osata kaikkea samaa, mitä muutkin? 

Päivityksenä tähän kesällä kirjoitettuun tekstiin totean, että nykyinen työnantajani oli rohkea ja laittoi kaksi työtä karttavaa työntekijää ulos yt-neuvotteluiden jälkeen. Arvostukseni nousi entisestään tätä työnantajaa kohtaan. Koska vanha opiskelukaverini oli samassa tiimissä näiden kahden irtisanotun kanssa, hän totesi, että työmäärä pysyi hänellä entisellään, sillä hän oli jo tähänkin saakka tehnyt näiden kahden työt. Ainoa ero entiseen hänellä oli, ettei enää vituta. Kuinkahan paljon tällaisia lusmuja löytyykään tästä maasta? Monesti kun olen lukenut esimerkiksi Helsingin Sanomien kommentointia uudesta laista, jossa nämä lusmut saataisiin helpommin pois työpaikoilta, moni kommentoija ei ymmärrä lakia. Ovatko he juuri niitä, joihin tämä osuu ja uppoaa? Ovatko he niitä, jotka vastustavat uutta lakia, etteivät itse menettäisi työtään? 

Kun talous ajaa masennukseen

Taannoin kerroin, miten tulin aivan täysin puun takaa jätetyksi parisuhteessani. Alkujärkytyksen jälkeen mieleni täyttyi kysymyksistä, joihin oli pakko saada oman itseni takia vastauksia. Ensimmäisenähän sitä alkaa pohtia, että vian on oltava itsessäni ja minä olen tehnyt jotakin, koska tuo toinen ei enää minua halua. Istuimme teemukien äärelle ja aloimme käydä läpi, mitä on tapahtunut.

Olen täällä ja täällä avannut jo hieman entisen avomieheni rahan käyttöä. Olen ollut hänestä huolissani, kun hänellä on yhä lainaa tappiolla myydystä talostamme, nykyinen asuntolaina sekä autolaina, ja nyt hänen omistusasuntonsa yhtiövastike nousi tuntuvasti. Mies elää ne viikot, jolloin lapset eivät ole hänellä, riisillä ja pavuilla. Välillä pyysin häntä luokseni syömään tai tarjosin ruuat ulkona. Viimeinen niitti tuohon kaikkeen olivat hänen keskimmäisen lapsensa rippijuhlat, josta se alamäki kuulemma tämänhetkiseen masennukseen lähti. Mies siis sairastaa kroonista masennusta, mutta lopettaa lääkityksen aina, kun vointi alkaa olla normaali (koska lääkkeet maksavat), kunnes taas sukelletaan... Rippijuhlat olivat maksaneet 1.200 euroa. Miehen exä on… aikamoinen? Hän hallitsee kyllä rahan kuluttamisen ja kun on omat rahansa kuluttanut, vaatii miestä kustantamaan ja jos mies ei pysty, liki 5-kymppinen nainen menee vanhemmiltaan pyytämään rahaa. Tuo 600 €, joka miehen piti maksaa rippijuhlista, vei lopullisesti pohjan taloudelta. Alkoi kuulemma ahdistaa. Minä tein 3-vuorotyötä, olin väsynyt, vittuuntunut ja uupunut enkä voinut olla tukena. Tässä kohtaa olisi aina tosi kiva, jos te miehet puhuisitte ajoissa, kun on vaikeaa, mutta ei…

En edes uskaltanut kysyä mihin tuo järjetön summa juhlissa meni, sillä vuokrapaikka maksoi ”vain” 233 euroa. Seuraavaksi autohuoltoon meni toiset 600 euroa, tuli pysäköintimaksu 60 € ja sitten ei enää tehnyt muuta kuin ahdisti. Lasten harrastukset turnauksineen veivät taas satasia, luottokorttivelkaa alkoi muodostua… Ja kun ne omat voimavarat olivat loppu, mistä en mitään tiennyt, minä olin oman työvitutukseni kanssa raskas. Ja tässä kohtaa taas olisin toivonut, että mies olisi avannut suunsa. Niinpä hän heräsi maanantai-aamuna uuteen työviikkoon ajatellen, että ehkä hänen olisi parempi olla yksin, vaikka hän ”ei kyllä ole varma onko hänen hyvä olla yksin”. Väleissä olemme edelleen, mutta itseäni suojatakseni on ollut pakko ottaa hieman etäisyyttä, sen verran otin osumaa.

Vaikka itse ei samassa mittapuussa ole talousvaikeuksien kanssa paininut, niin kyllähän se, että rahaa on itselläni palanut puolen vuoden aikana tolkuttomasti ja moneen sellaiseen asiaan, joihin minulla ei ole ollut mitään vaikutusvaltaa, ahdistaa itseäkin. Tällä hetkellä 28 veroprosentti kiukuttaa tolkuttomasti, kun käteen voisi jäädä enemmänkin rahaa. Tämä mies tuskin on ainoa Suomessa, jonka talousvaikeudet ajavat mielenterveyden häiriöön. Mutta miten lähdet auttamaan toista, kun ne talouden avaimet eivät ole koskaan pysyneet hyppysissä? 

Kun vielä asuimme yhdessä, mies sai pidettyä puoliaan ex-puolisoaan vastaan, mutta tilanne on ollut kuluneet 1,5 vuotta toivoton. En tunne muita lapsia, joita kuskataan lähes viikoittain yksityiselle lääkärille pienimmästäkin vaivasta, ja tästä "luksuksesta" kolmelle lapselle maksetaan älyttömän hintaista sairasvakuutusta. Tai miten pitää lähteä pääkaupunkiin ostamaan tavallisia sisäpelikenkiä "erikoisliikkeeseen", jotka maksavat 400 euroa, kun ihan ookoo-töppöset saisi vaikka oman kaupungin Budget Sportista alle satasella. Ja miksi ne jo ostetut ja edelleen sopivat vanhat töppöset eivät kelpaa? 

Vaikea sanoa onko se masennuksen syytä, että jossakin vaiheessa luovuttaa myös talouden suhteen, ei välitä enää, vai onko se ihmisen oma luonteenpiirre. Exän kanssa ei jaksa riidellä, annetaan periksi, vaikka tietää, ettei pysty maksamaan. Aika kamalaa katsoa vierestä, mutta minkä teet :(

 

Pieniä iloja etsimässä

Satuin vahingossa tänään katsomaan sijoitussalkkuani ja toteamaan, että se ei enää koostu satasista. Siellä on jo 1.023,48 euroa eli ensimmäinen tonni kasassa! Eihän se paljoa ole, mutta jostain syystä jaksan tästäkin pienestä saavutuksesta iloita. Hätävaratilinikin saldosta uupuu enää 3.000€. Kyllä tämä tästä lähtee hiljalleen 👊 

Nyt kun vielä saataisiin nuo asuntokaupat maaliin, sitä voisi hengittää. Kuun loppuun mennessä selviää saavatko ostotarjouksen tekijät lainan. Sitä jännittäessä 😉

 

Perintökiinteistö

4 vuotta sitten kuolleen setäni kiinteistöstä on tehty tarjous! Älkäämme vielä riemuitko loputtomasti, sillä tarjous sisältää ehdon, jossa pankin tulisi myöntää laina kiinteistön ostoon. Pessimisti ei pety, mutta salaa kyllä ilakoin. Josko viimein päästäisiin tästä viimeisestäkin painajaisesta eroon.

Jos olet lukenut kirjoitukseni ”Kun suku on pahin”, muistanet jauhopussi-tätini, jonka kerrassaan käsittämätön rahanahneus esti jauhopussin hinnan takia isotädin perinnönjaon, ja joka heitti tässäkin tapauksessa marttyyri-narsisti-viittansa päälleen, soitti minulle. Olen siis toiminut kiinteistönvälittäjän yhteyshenkilönä ja välitän tietoa muille pesänjakajille eli sisarelleni ja tädilleni. Kiinteistönvälittäjä lähestyi minua kiinteistövero-kysymyksellä ja kertoi, että kiinteistöllä on ollut positiivista kuhinaa. Väkeä on käynyt katsomassa hiljan kahdesti jo kiinteistöä ja nyt oli pariskunta, joka oli jo kolmatta kertaa käymässä. Yhteyshenkilönä velvollisuuteni oli tietenkin informoida muita pesänosakkaita asiassa. Tai oikeastaan mehän ei olla enää pesänosakkaita, vaan kiinteistön omistajia. Marttyyri-narsisti-tätini päätti informoida minua, miten HÄN on kesän aikana käynyt neljästi kiinteistöllä. Miten HÄN on ensin raivaussahalla niittänyt heinän. Miten HÄN on sen jälkeen haravoinut heinät. Miten HÄN on tämän jälkeen ruohonleikkurilla leikannut nurmikon. Miten HÄN on leikannut pensasaidan ja miten HÄN keräsi omenat maasta ja otti raparperit. On siis HÄNEN ansiotaan, jos talo käy kaupaksi. Okei. Good for you! Eläkkeellä on aikaa, toisin kuin meillä työssäkäyvillä, tai minähän se ainoa työssäkäyvä olen… Sisareni on todella huonossa jamassa sairaalassa. Pääsi sentään teho-osastolta pois, mutta eihän täti sellaista ymmärrä, koska hänellä on aina asiat huonommin. Kovasti hän jaksoi muistuttaa, miten HÄN maksoi lisäperintöveroa 3.500€ (oikeasti maksoi kyllä 3.800€, mutta en rohjennut korjata hänen korkeutensa matemaattista virhettä), kun totesin, että tuo 1.900 euron lisäperintövero oli kyllä kurja yllätys.

Saimme siis ihka ensimmäisen tarjouksen, joka oli 25.000€ vähemmän kuin alkuperäinen pyyntihinta ja 15.000€ vähemmän kuin tämän hetkinen pyynti. Minua ei asia haitannut lainkaan, joten ilmoitin heti hyväksyväni tarjouksen. Kiinteistöstä juoksee kaiken aikaa kuluja, joita arvon täti lähettää meille maksettavaksi. Sisareni ilmoitti myös hyväksyvänsä, mutta kun tädistä ei kuulunut taas hetkeen, arvasin, että eiköhän siellä istuta vähintäänkin lakikirja nenän edessä, että onko tarjous millainen. Eivät ole tainneet ikinä elämässään asuntoa myydä, kun kaikki on ollut kovin takkuisaa näiden vanhusten kanssa. Hirveällä kitinällä ja mankunalla tätini  ilmoitti suoraan kiinteistönvälittäjälle hyväksyvänsä tarjouksen. Ihan hävetti lukea sitä s-postia ja pitikö se oikeasti lähettää kiinteistönvälittäjälle? Tarjous oli hänen mielestään liian vähän, mutta koska hän oli luvannut ostaa meidät ulos, mikäli hyväksyisimme tarjouksen, jota hän ei hyväksy, hän kai oli pakkoraossa. Halvemmaksi olisi tullut ostaa meidät ulos 10.000 eurolla, jota tarjosimme hänelle alkuvuodesta.

Nyt me siis jännätään saako ostaja pankista lainaa. Toivottavasti saa. Kulujen jälkeen minulle jää käteen reilu 16.000 €. Tässä sitä kovasti nyt pohdinkin, että mihin sijoittaa tuo summa, vaikka edelleen se pieni pessimisti minussa on aivan varma, ettei pankki myönnä lainaa ja olemme taas lähtökuopassa kiinteistön myynnin kanssa. Mihin itse laittaisit 16.000 euroa? Paljostako veikkaat muuten, että saamme siskon kanssa vielä lisälaskun tädin neljästä käynnistä kiinteistöllä 😆

Onko omistusasunto ainoa oikea vaihtoehto asumismuotona?

Olen seurannut uutisointia, miten oman läänini kunta joutui Valtioministeriön selvitykseen palveluiden järjestämisen takia. Kunta kärsii monen muun (itseasiassa kaikkien!) samaan lääniin kuuluvien kaupunkien tapaan muuttotappiosta ja alhaisesta syntyvyydestä. Joku tovi sitten Yle uutisissa näytettiin miten eräässä pohjoisen kunnassa uudehkoa omakotitaloa ei saada myydyksi, koska ostajia ja kuntaan muuttajia ei yksinkertaisesti ole.

Meille suomalaisille on toitotettu vuosikymmeniä, miten järkevää on säästää omaa asuntoa varten. Omistusasunto on mielletty varallisuudeksi, josta saa turvaa vanhuuden kynnyksellä. Kirjoittelin taannoin koulutehtävää yamk-opintoihini liittyen, jossa pohdin sitä, miten esimerkiksi oma lapsuudenkotini kerrostalossa, 4h + k, oli arvoltaan 10 vuotta sitten 100.000 euroa äitini kuoltua. Kun isäni kuoli kuusi vuotta myöhemmin, asunnon arvo oli enää 42.000 €. Hiljan lapsuudenkotini yläkerrasta laitettiin myyntiin samankokoinen asunto 9.000 eurolla. Toki tähän 70-luvun kerrostaloon oli tulossa putkiremontti, mutta 10 vuodessa asuntojen arvo oli tippunut 90 %. Mietinpä sitäkin eläkeläispariskuntaa, joka osti lapsuudenkotini tuolla 42.000 eurolla ja minkä verran heitä ketuttaa asunnon arvon romahtaminen vain neljässä vuodessa.

Kun itse ostin tammikuussa rivitalon pätkäni, pohdin paljon sitä, kuinka paljon tähän kannattaa tehdä remonttia ja sitä, saanko omiani edes takaisin. Muistissa on edelleen rintamamiestalon remontti, johon hassasin 50.000 euroa saamatta senttiäkään takaisin. Nykyisessä asunnossa remonttini koostui maaleista, tapeteista ja yhdestä kaapista. Lattiat tekisi mieli uusia ja keittiötä päivittää, tosin kevyesti. Mutta saanko rahojani takaisin? Lapset asuvat tässä enää max 5 vuotta eikä yksin kannata asua 100-neliöisessä asunnossa.

Jonkin verran olen miettinyt sitäkin kannattaako asuntolainaan tehdä ylimääräisiä lyhennyksiä vai säästäisikö/ sijoittaisi ne rahat mieluummin, jos asunnon myynnistä ei saakaan niin paljon kuin toivoisi. Ja kun jossakin vaiheessa myyn tämän, kannattaako uuden asunnon ostaminen? Koen, että enää minulla ei ole varaa samanlaisiin taloudellisiin virheisiin, joita viime vuosina on tullut tehtyä. Vai muuttaisiko sitä lasten perässä heidän opiskelukaupunkiin vuokralle tai aso-asuntoon. Niistä pääsee helpommin eroon kuin omistusasunnosta. Todella tarkkaan sitä varmastikin joutuu pohtimaan, että mistä ja millaisen asunnon hankkii. Lasten kanssa en ole koskaan ajatellut, että ostaisin meille kodin myyntivoitto silmissä kiiluen. Olen kuvitellut aina ostaneeni meille sen lopullisen kodin, mutta metsään on valinnat menneet 😉 Jäätyäni nyt yksin, huomaanpohtivani näitä asioita erityisen paljon.

Onko ketään muuta mietityttänyt se, saako omasta kodista omansa takaisin myydessä ja onko omistusasunto enää kannattavaa?

Särkynyt sydän

Seuraa taas kaikkea muuta kuin sijoittamista...

En yleensä ole kateellinen ihminen, mutta olen aina ollut salaa kateellinen heille, jotka juhlivat (vähintään) 20 vuoden avioliittoa. En ole itse onnistunut löytämään kumppania, jonka kanssa olisi tällaisia meriittejä voinut juhlia. Tuskin löydänkään. Viisi vuotta kestänyt parisuhteeni tuli juuri päätökseen enkä voi kuin ihmetellä, miten viidessä minuutissakin voi kokea sellaisen määrän erilaisia tunteita kuten viha, helpotus, haikeus, suru. Päätös ei ollut minun, vaikka viime joulusta lähtien olen eroa pohtinut. Jouluna tapahtui jotakin sellaista, mitä en olisi ikinä uskonut miesystäväni minulle tekevän. Samankaltaista kohtelua sain pitkin kesää ja kun kaikki vain sanoivat, että ansaitsen parempaa, ajattelin, että sama kai se tässä on roikkua, sillä ketään toista en enää elämääni ota. Ikinä. Sydämeni on särjetty nyt niin monta kertaa, etten halua antaa sitä enää kenellekään.

Kai eron kuuluukin sattua ja aiheuttaa surua, sillä muuten kai koko parisuhde olisi ollut täysin merkityksetön? Vihan tunne kumpuaa siitä, mitä paskaa olen saanut nämä viisi vuotta kestää, miten minua on jälleen käytetty taloudellisesti hyväksi ja miten tulen jätetyksi hetkellä, jolloin elämä potkii muutenkin rajusti. Toisaalta siinä samassa mutavellissähän tämäkin tulee märehdittyä. Sisareni sairastui vakavasti ja sekin tuli saumaan, jossa vielä yhä toivun entisen työpaikkani aiheuttamasta vihasta, joka onneksi alkaa hiljalleen laantua. Aina tulee vain uusi syy vihaan. Sairaus. Ero.

Helpotuksen tuo se, että oikeastaan mikään ei muutu. Tähänhän minä olin jo tottunut. Yksinoloon. Ainoa asia, mitä olen ikinä halunnut, on ollut olla jollekin se ykkönen. Tai edes kolmonen. Ei se viimeinen kaikkien omien menojen ja harrastusten jälkeen. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että haluaisin roikkua toisessa ihmisessä 24/7, sillä en halua. Toisesta tuntuu niin pahalta, ettei hänellä ole minulle aikaa, joten on parempi erota. Ehkä se on häneltä reiluakin.

Pahin tunne kaikista on häpeä. Taas minä epäonnistuin. Vitun luuseri. Eihän tästä kehtaa kenellekään kertoa. Ei edes omille lapsille. Tai kerron, kunhan pystyn kertomaan itkemättä silmiäni päästä. Luulen, että pysymme kuitenkin kavereina, ja kavereinahan me parisuhdekin aloitettiin. Tiedän, että lapseni voivat hädän keskellä yhä soittaa hänelle apua pyytääkseen ja apua on saatavilla. Myös minulle.

Minä yritän nyt vain rämpiä päivästä toiseen. Onneksi uusi työni on voimavarani. Ja opinnoistani saan ajatukset muualle. Kyllä tämä tästä. Ja minulla on ihanat lapset, joilla (kop kop) näyttää menevät oikein hyvin elämässään tällä hetkellä. 

Nuoren sijoitukset

Esikoiseni täyttää ensi vuonna 18. Olen hänen syntymästään lähtien säästänyt hänelle joka kk pieniä summia sekä laittanut syntymäpäivinä lahjaksi saadut rahat säästöön. Esikoiseni on myös kahtena kesänä ollut kesätöissä ja nämäkin rahat ovat säästötilillä.

Esikoiseni varallisuus näyttää tällä hetkellä tältä:

• osakkeet 3.952

• rahasto 1.553,00

• säästötili 2.190,31

  Yhteensä: 7.695,31

Koska lapsilisä päättyi 17 ikävuoteen, nuoreni saa Kelalta opintotukea lukio-opintoihinsa 43,15 euroa kuukaudessa. Opintorahan summaan vaikuttavat minun tuloni. Sovimme, että minä en enää jatkossa kuukausirahaa maksa, vaan nuoren kuukausiraha on jatkossa opintoraha ja tuon summan pitää riittää hankintoihin.

Tuo täysi-ikäisyyden lähestyminen on mietityttänyt itseäni nyt kovasti. Nuoreni on fiksu kaveri, mutta välillä hänelläkin pää leijuu pilvien yläpuolella ja pelkään, että sijoitussalkku isketään välittömästi lihoiksi ja lähdetään etelään kavereiden kanssa reissuun. Jos näin ei tapahtuisi, vaan nuori päättäisi jatkaa sijoittamista, seuraavana pohdituttavat lukion jälkeisten opintojen opintotuki ja -laina sekä osinkojen vaikutus opintotukeen. Toisaalta tänä vuonna osingot olivat vain 147,82 € (netto), joten ehkä murehdin tätä liikaa.

En aikoinaan lähtenyt hankkimaan lapsilleni osakesäästötiliä, sillä sijoitussalkku oli todella pitkään miinusmerkkinen ja osakkeet ymmärrykseni mukaan olisi pitänyt myydä ja ostaa uudelleen osakesäästötilin puolelle. Nyt piristystä osakkeiden suhteen on tullut mukavasti ja enää pari osaketta on miinumerkkisiä. Olen pohtinut olisiko viisautta myydä osakkeet nyt hyvällä voitolla ja siirtää vaikkapa indeksirahastoon vai yrittää saada nuori innostumaan osakesijoittamisesta niin, että hän jatkaisi vaikkapa vain osingoilla sijoittamista, jotta oma varallisuus karttuisi pikku hiljaa? Jatkaisinko itse yhä 15€/kk rahastosäästämistä täysi-ikäisyyden jälkeen? Salainen haaveeni oli saada molemmille lapsille 10.000 euron salkut kasaan ennen täysi-ikäisyyttä, mutta salaiseksi haaveeksi tämä jää ainakin esikoiseni kohdalla. Kuinka sinä toimisit?

Toinen asia, mikä tulee muuttumaan esikoiseni osalta hänen täytettyään 18 vuotta, on elatusmaksu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että etävanhemman ei tarvitse maksaa enää euroakaan lapsestamme, vaan minä kustannan kaiken jatkossa yksin. Nuori voi pyytää isäänsä kustantamaan osan kuluistaan, mutta isän ei ole pakko mitään maksaa. Elatusapua olen saanut 250€/ lapsi, mikä on isästä varmasti tuntunut isolta kuluerältä kuluneet 13 vuotta. Vertauksena Kela maksaa 198€/ lapsi elatusmaksua, mikäli etävanhempi kieltäytyy maksamasta elatustukea, ja perii tämän ulosoton kautta. Olen siis alimpaan mahdolliseen elatustukeen verrattuna saanut 104€/kk enemmän kuin mitä olisin Kelan kautta saanut.

Esikoiseni haave on päästä yliopistoon opiskelemaan ja mitä julkista keskustelua tällä hetkellä on seurannut, yliopisto-opintoja varten opintolainaa otetaan keskimäärin 26.000 euroa. Lainan kokonaiskustannukset mukaan lukien, hintalappu voi olla jopa yli 40.000 euroa. Ei paljon yksinhuoltaja-äitiä naurata eikä varmasti opiskelijoitakaan. Tähänkin peilaten olen miettinyt, että pitäisikö nuoreni yrittää selviytyä säästöillään opinnoistaan mahdollisimman pitkään, sitten, kun sen aika koittaa, vai ylläpitää sijoitussalkkua sivussa ja elää puhtaasti lainarahalla?

Äitinä sitä kovasti haluaisi, että lapsi saisi hyvät eväät omaan elämäänsä ja saisi vauraamman elämän kuin mitä itsellä on ollut. Ja vaikka miten on yrittänyt lapsistaan kasvattaa fiksuja rahankäyttäjiä, ikinä ei voi etukäteen tietää, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun hartaasti säästetyt eurot siirtyvät nuoren käsiin.

Pohtiiko joku muu samankaltaisia asioita ja miten olette näitä asioita ratkoneet?